21. tammikuuta 2015

21.01.2015 / Martin Segerstråle

Repertoar...

...eller frågan om hur mycket bakgrundsmusik man ska ha i huvudet. För hur är det med det där? Det finns körer som lär sig nytt inför varje konsert och även om man sjungit något förut har man egentligen glömt det, så man får nog öva in det på nytt och just det ja, andning i takt 16. Glöm inte andningen i takt 16, för allt vad ni gör!

Men så finns det ju körer som har en högre medelålder och där sångarna sjungit med en längre tid. Dom *kan* repertoaren, dom har sjungit den förut, dom påpekar saker som tidigare dirigenter sagt och gjort och saker som andra körer påpekat under en körfestival nånstans år 1967. Arrangemang av tidigare dirigenter kan kommenteras med "själv gjorde han nog såhär".

I de här fallen är det jättebra att koristerna har en grundkunskap som gör att inlärningen av äldre material går ganska snabbt. Självfallet har olika dirigenter olika uppfattningar om hur materialet ska framföras och ibland får man fixa lite med nyanser och tempi, men åtminstone kan koristerna sina stämmor. Då kan man hålla repertoaren "varm" i bakgrunden och samtidigt öva in nytt material. Vid behov kan man sedan plocka in gammalt på konserten ifall det nya materialet inte sätter sig i tid.

Det jag upplevt är ändå att det är bäst att koncentrera sig på det material man just då håller på med. För mycket olika noter i huvudet blir i amatörsammanhang lätt distraherande. Så handlar det också om att något man lärt sig och sjungit mycket sätter sig i ett speciellt minne, verkar det som - ett minne som det inte försvinner ifrån. Ett bra exempel är de körer som sjunger på sina fester - det här är musik som sjungs på nytt och på nytt och i något skede sitter den så djupt rotad att man kan sjunga den t.o.m. i sömnen. Däremot kan något man nyligen lärt sig lättare försvinna och då är det nästan lika jobbigt att få tillbaka som om man aldrig hade sjungit det.

Så det kan kännas lätt att säga att man alltid vill öva nånting gammalt också som man redan kan, men när det kommer till kritan tror jag inte någon enda människa kan ha ett så brett register av repertoar som sitter så bra. Att öva gammalt som inte riktigt sitter bara en liten stund, utan att hinna sätta ner tid på det, kan också kännas frustrerande.

Så kom nu sedan och säg att det här med körsång är lätt och roligt!

27. lokakuuta 2014

27.10.2014 / Martin Segerstråle

Att starta en kör

...eller sagan om projektet som gick från dröm till verklighet


Drömmen fanns en god stund. Drömmen om en mindre ensemble som skulle jobba med mindre projekt, träffas då och då och sätta ihop materialet på träffarna, med det mesta övandet hemma. Visst fanns liknande ensembler, men här handlade det om att det var ett visst gäng som ville sjunga tillsammans och skapa något nytt utan de traditioner som existerande körer har.

Sagt och gjort: en grupp sångare träffades en kväll i slutet av oktober 2013 för att fundera på vad det hela kunde bli. Repertoar och mål diskuterades och även möjligt samarbete med andra körer. Den första övningen hölls i februari och inspirationen var påtaglig. Under våren följde några övningar och det första framträdandet blev några sånger under en högmässa i Åbo i maj. Inspirationen var fortfarande påtaglig. Cue the next step.

För i det här skedet är det dags att ta steget ut och registrera ensemblen som en förening och då skriver man stadgar och väljer styrelse och planerar sin verksamhet noga o.s.v. och plötsligt är det fantastiskt mycket mera än musik att tänka på. Och då märker man hur konkret hela drömmen blivit och vips bara är man mitt inne i hela projektet. Sen kanske man då planerar sin första konsert och nu är det allvar för man har gjort så mycket reklam och så många människor har hört talas om en så man måste leverera sen när den dagen kommer. Inspirationen är och förblir påtaglig.

Ensemble Vida blev kören där alla har en gemensam vision om en hög nivå men framförallt kören där alla har roligt med världens bästa fritidssysselsättning. På kort tid har kören fått synlighet i sociala media och stora planer finns för framtiden. Nu gäller det att hålla ångan uppe. För körsång kan vara så mycket på en gång, vilket man märker just i de här situationerna.

Så ta steget, grunda en egen kör, skapa ett eget sound, gör vad du vill göra! Bara sångarna och viljan finns är det alltid värt besväret.

3. elokuuta 2014

03.08.2014/ Juha Holma


Huh hellettä!

 

On taas ilmoja pidellyt: kesäkuussa etsittiin vedenpitäviä toppatakkeja ja heinäkuussa loppuivat tuulettimet kaupoista. Kesäkuussa oli muutama pätkä kuorotöitä, mutta muuten pidin lomaa. Metsää kaataen, klapeja pilkkoen, ruokaa laittaen, lenkillä käyden; siis normaalin ihmisen normaalia lomaa. Koko ajan jossain takaraivossa kummitteli tuttu riiviö. Riiviö, joka muistutteli tulevan kauden ohjelmiston suunnittelusta.

Peruslaiskana ihmisenä siirsin työn aloittamisen heinäkuulle. Täytyyhän sitä ihmisen pitää lomaakin! Paras perusteluni oli se, että heinäkuun sadepäivinä on paljon hyvää aikaa suunnitella, säveltää – kirjoittaa vaikkapa tämä blogi ajoissa odottelemaan. Nyt on siis 3.8. ja sopivia sadepäiviä ei sitten tullutkaan. Jos joku olikin, silloin oli itselläni ihan oikea este. Kaikki on vielä tekemättä, ei edes ajatusta suunnasta. Ei myöskään tämän blogin todellisesta aiheesta…

Vastaava tilanne ahdistaa eri ihmisiä hyvin eri tavalla. Jollekin paras tapa toimia on aina se kuuluisa viime tippa. Joiltakin katoaa toimintakyky täysin, jos kaikki ei ole ajoissa valmiina. On helppoa olla, kun tietää, mitä tekee puolen vuoden päästä ja voi vielä syventää ja muuttaa asioita ilman kiirettä. Itse kuljen sujuvasti molempia äärilaitoja surffaillen. Siihen tarvitaan tietenkin vahvaa stressinsietokykyä. Mieluiten – ja myös useimmiten – teen kaiken hyvissä ajoin valmiiksi. On miellyttävä tapa hoitaa etukäteen hikihatussa hurja määrä asioita, kun harjoituskauden aikana voi vaan keskittyä pelkästään itse harjoituksiin eikä enää sotkea ajatuksiaan jatkuvaan lennosta suunnitteluun. Samaa harrastan siviilissäkin: yksin kotona – viikonlopun pakolliset kotityöt – oli niitä kuinka paljon tahansa - teen itseäni säästämättä heti perjantaina. Loppuviikonlopun säästän tyytyväisenä omalle hyvinvoinnilleni. Kuoromaailmassa toki matkat, kilpailut, konsertit ja levytykset ohjaavat tekemisiä jo kauan ennen itse tapahtumia. Silti nekin voi suunnitella ennen dead linea.

Esimerkiksi kilpailuohjemisto pitää lähettää huomattavan aikaisin järjestäjille. Yritän aina tehdä eka version jo kuukausi(a) ennen. Voi kokeilla, kuinka joku uusi biisi lähtee lentoon. Jos se lentää fasaanin varmuudella, on vielä aikaa valita joku reservistä. Täytyy tunnustaa, että joskus olen valinnut mielestäni mielenkiintoisen ja toimivan kappaleen. Olen löytänyt siihen oivallisen lähestymistavan ja aloittanut sen harjoittamisen. Kolmansissa treeneissä olen joutunut toteamaan, ettei tämä nyt mikään napakymppi ollutkaan, hyvä kun osui edes tauluun. Tai niinkin että kappale toimi kivasti esityksessä ja olin jopa tyytyväinen esitykseen. Puoli vuotta myöhemmin huomaan, että nyt vasta löysin sen kokonaan uudella tavalla. Nyt se kuuluisi esittää! Mutta kun se kilpailu meni jo… Voihan sitä esittää konserteissa tai uusissa kilpailuissa, mutta jäi harmittamaan. Tässä yksi hyvä syy tehdä asiat ajoissa: varsinkin amatöörikuoroilla syvempi ymmärrys ja hienovireinen tulkinta vaatii aikaa.

Ja siksi siirryn nyt tulevien ohjelmistojen pariin. Lämmintä loppukesää!

1. kesäkuuta 2014

1.6.2014 Kari Turunen



Nöyrää arroganssia

”Sitten pitäisi oppia jakomielitautinen asenne. Pitäisi edelleen osata kunnioittaa muita muusikoita ja itse musiikkia, mutta samaan aikaan pitäisi pitää itseään muita parempana, ainakin vähintään yhtä hyvänä. Tämä on vaikeata. Olla samaan aikaa nöyrä ja arrogantti.”

Näin kirjoitti helmikuussa Iiro Rantala kertoessaan mitä muusikolta kansainväliseen menestykseen
kaivataan. Kuten aina joskus käy, joku muu antaa sanat sille, mitä on itse pyöritellyt päässään. Minusta tuntuu, että meillä kuoronjohtajilla saattaisi olla Rantalalta opittavaa.

Nöyryys tulee tässä hommassa kuin itsestään. Aina kun alkaa kuvitella olevansa todella kova luu, tulee harjoitus, jonka jälkeen potkii vähintääkin henkisesti seiniä. Ihmisten hallitseminen ja johtaminen samaan aikaan kun yrittää epätoivoisesti kaivautua musiikin ytimeen on täysin idioottimainen tehtävä, varsinkin kun kuoronjohtajan täytyy vielä toimia niin musiikinteorian, säveltapailun kuin laulutekniikankin opettajana samaan aikaan. Itse asiassa kun tuota listaa katsoo, on ihme, että edes välillä on niitä harjoituksia, joista lähtee pitäen itseään oivana kuoronjohtajana…

Kannattaa myös huomata, ettei Rantala kehota yleiseen nöyryyteen, vaan toisten muusikkojen ja itse musiikin kunnioitukseen. Ilman tätä nöyryyttä ei yksinkertaisesti opi tarpeeksi, on Rantalan havainto. Uskon, että se pitää täysin paikkansa. Muiden tekemisiä kannattaa seurata kiinnostuksella ja, kuten Rantalakin toteaa, varastaa sen jälkeen heiltä kaikki mikä itseen vetoaa. Luulen, että musiikin kunnioittamisen vaatimusta on turha availla sen kummemmin, se lienee meille kaikille ihan selvää.

Mutta sitten se arroganssi. Jo sanan kuuleminen luo vähän kiusallisen olon. Ylimielinen, röyhkeä, kopea, julkea, sanoo sanakirja. Mutta Rantala ei puhukaan luonteenpiirteistä, vaan asenteesta. Olen miettinyt paljon sitä, mitä hän kuvaa itsensä pitämisellä muita parempana tai ainakin yhtä hyvänä. Luulen, että siinä on kyseessä se, että taideteoksen tai sellaisen esittämisen oikeutus on viime kädessä se, että tekijä kokee tai tekijät kokevat sen olevan jotain ainutlaatuista ja arvokasta. Jos tätä asennetta ei ole, jokin viimeinen vakuuttavuus puuttuu.

Rantala kokee tämän puutteen yleisenä energiatason alhaisuutena. Ymmärrän hyvin ajatuksen: usko oman toiminnan merkittävyyteen on keskeinen energian ja itseluottamuksen lähde. Eteenpäin ajava voima ei silloin ole ulkoinen kunnianhimo, kilpailuvoitot, palkinnot tai maine, vaan sisäinen palo, joka työntää eteenpäin ja antaa voimia jaksaa niitä ankeita viikkoja.

Nöyrä arroganssi on tosiaan aika skitsofreeninen asenne. Mutta luulen, että yhdistelmän hyväksyminen itsessään voi olla jopa vapauttava kokemus. Sen ymmärtäminen, että omaan toimintaan ja omiin visioihin on uskottava vähän sokeasti silloinkin, kun järki sanoo muuta, on tärkeää. Se on erityisen tärkeää johtajalle. Ei ole oikeastaan merkitystä onko oma visio soinnista tai Bachin tulkinta ainutlaatuisen loistava, mutta siihen täytyy itse uskoa, jotta laulajat ovat valmiita sen epäröimättä hyväksymään. Ainutlaatuisuuden kokeminen on myös ohjaava voima, sillä se suuntaa meidät hakeutumaan sen pariin, minkä oikeasti koemme itsellemme tärkeimmäksi ja ominaisemmaksi.


12. toukokuuta 2014

12.05.2014 / Martin Segerstråle

Viljornas kamp

Innan jag börjar kanske det är på sin plats att jag presenterar mig själv. Mitt namn är Martin Segerstråle, jag kommer från Åbo, jag studerar körledning och piano vid Sibelius-Akademin och mina A-kurser i dessa ämnen planerar jag att avlägga nästa vår. Jag dirigerade Studentkören Brahe Djäknar rf år 2010 och är för tillfället dirigent för manskören Åbo Sångarbröder Musices Amantes samt projektensemblen Ensemble Vida. Utöver det här har jag jobbat vid teatrarna i Åbo och Tfrs som korrepetitor och bandpianist samt också som solopianist och ackompanjatör lite här och där.

Så vad menar jag med "Viljornas kamp"? Nå, det kanske tål att funderas på. Den kamp jag ser handlar nog om hur mycket den enskilda koristen ska måsta satsa på sin hobby. Främst uppstår den kampen ju i amatörkörer där det finns både folk som är driftiga och övar hemma och folk som är med för att det är roligt och för att man hittar en gemenskap i körsången som få andra hobbyn erbjuder. Här blir dirigentens roll den medlande partens och samtidigt den lugne ledarens, då bägge sidor delvis måste få sin vilja genom trots kompromissandet.

I medlingssituationerna har jag själv märkt att en balans i repertoaren oftast är ett accepterat alternativ för både de driftiga sångarna och för de mera tveksamma. Argumentet med att man höjer ribban med lite utmanande musik förstår de flesta - även om alla inte nödvändigtvis ens vill höja ribban - och så länge resten av musiken inte är alltför jobbig kommer alla att orka och klara av den valda repertoaren.

Men viljan då? "Vi behöver väl inte bli bättre?" är ett argument som åtminstone jag ser rött av. En kör vill väl alltid bli bättre? En kör vill väl alltid utvecklas, märka hur allt arbete ger resultat och hur kören sakta men säkert blir en bättre kör än den tidigare var! Förslaget "vi kan väl sjunga lätt repertoar bra istället" känns ju fullkomligt renons på vilja och geist.

Det handlar givetvis om vilken kör och vilket forum man rör sig i. Det finns säkert körer som är rätt nöjda med sin nivå och den arbetsinsats den kräver. Körer där pausen och den sociala samvaron är minst lika viktiga som själva sjungandet. Men som jag ser det kan också sådana körer hitta en ny nivå. Det kan då vara så enkelt som att ta med instrumentalister eller samarbeta med någon utomstående part. Man måste inte höja just repertoarribban så fruktansvärt högt för att ta ett steg framåt med kören. Huvudsaken är att *viljan* finns där.

Summa summarum: alla körer kan bli bättre och jag anser att alla körer borde vilja bli bättre. För vad är väl finare än den där känslan när man efter månaders arbete lyckas på konserten?

Med önskan om arbetsglädje, alla korister och dirigenter!

2. toukokuuta 2014

02.05.2014/ Airi Saloniemi


Kevättä rinnassa ja äänessä                               

 
Kuorojen kevätkonsertit, kilpailut ja retket ovat toukokuun aikana meneillään ja konserttikausi huipentuu muutaman lähiviikon aikana. Kaikkialla Suomessa voi nähdä monenlaisia hienoja esityksiä jos vaan ehtii ja löytää oikeisiin paikkoihin kuoroja kuulemaan.  Toivomme, että kaikkiin konsertteihin löytää paljon kuulijoita ja kuorolaulusta innostuneita!
Mielenkiintoisia ovat esitykset, joissa poiketaan perinteisestä kuoromusiikista ja tehdään jotain orkesterin tai vaikkapa tanssijoiden kanssa. Monet kuorot pyytävätkin nimekkään solistin mukaan houkuttelemaan yleisöä paikalle ja tuomaan lisämaustetta ohjelmaansa. Kannattaa yrittää bongata joku konsertti, jossa pääsee kokemaan ja kuulemaan jotain itselle tuntematonta musiikkia. Muilta kuoroilta saa usein hyviä ideoita omaan toimintaan. Hyvät ideat siis kertoon!
Konserttimatka on kuorolle iso asia ja vie paljon aikaa ja rahaa. Toimikunnan löytäminen, ohjelmiston kasaaminen ja suhteiden solmiminen matkakohteen kuorojen kanssa on haastavaa. Kuitenkin juuri kuoromatkat ovat ne isoimmat tapahtumat, joista johtaja ja laulajat oppivat paljon, ja jotka jäävät mieleen koko elämän ajaksi. Liityin aikanaan erääseen kuoroon juuri sillä houkutuksella, että pääsisin mukaan matkalle tutustumaan uuteen mantereeseen ja sen musiikkikulttuuriin. Siinä kuorossa laulan vieläkin, sillä reissu oli tehokas tapa tutustua toimintaan ja päästä mukaan uuteen joukkoon. Toivotankin onnistunutta matkaa kaikille, jotka tämän luettuaan ovat jonnekin kuoronsa kanssa lähdössä.
Kilpailuihin tähdätään edellä mainittuja projekteja tiukemmalla asenteella ja tehdään loppuun asti hiottua työtä jo pitkään ennen tapahtumaa. Jos sattuu onnistamaan ja tuomaristokin on myötämielinen esitykselle, saattaa kuoro saada mainetta loppuelämänsä ajaksi. Kilpailu on kehittävä kannustin johtajalle ja kuorolaisillekin, jos siihen liittyvästä palautteesta ottaa opiksi ja malttaa tehdä positiivisella mielellä töitä.
Jos satutte johtamaan innokasta ja aktiivista kuoroa, voin suositella hyväntekeväisyyskeikkojen tekemistä. Palvelutalot, vankilat, sairaalat ja hoitolaitokset ottavat varmasti ilolla vastaan esiintyviä musiikkiryhmiä. Hyvän mielen ja musiikin ilon jakaminen on tärkeää. Päivittäin musiikkia tekevä saattaa helposti unohtaa, miten musiikki on monille ainutlaatuinen kokemus ja tärkeä väline tunteiden käsittelyssä.
Toivotan iloista ja muistoihin painuvaa kevättä kaikille kuoronjohtajille ja kuoroille. Vaikka oma porukkanne ei lähtisikään kisoihin, matkalle tai edes pitäisi tällä kertaa konserttia, väitän silti, että toukokuussa eletään kuorovuoden parhaat hetket ja löydetään yhdessä tekemisen meininki!
 
 
Airi Saloniemi
Naiskuoro Elegian taiteellinen johtaja
SKJ:n hallituksen varapuheenjohtaja
vs. kanttori Tapiolan seurakunnassa
 


23. maaliskuuta 2014

23.03.2014/Juha Holma


Kuoro ja sen johtaja

Tämä kevät tuo taas itselleni monta kertaa koetun tilanteen: jätän pitkäaikaisen kuoroni seuraajani käsiin. Tunteita pyörii jo etukäteen. Hyvin erilaisia ja ristiriitaisiakin tunteita. Tämä tilanne sai minut pohtimaan, miten kuoronjohtaja kokee kuoron sosiaalisena yhteisönä. Laulajilla asiaa on tutkittu paljon ja heidän joukossaan sosiaalinen funktio on merkittävä. Joillakin jopa se tärkein, mikä taas näin johtajan kannalta ei ehkä kuulosta kovin hyvältä. Toisaalta vahva sosiaalinen sitoutuneisuus usein mahdollistaa johtajalle myös taiteellisen sitouttamisen.

Mutta pitääkö johtajan olla kuorossa vahvasti kiinni myös sosiaalisesti? Onkohan kukaan tutkinut tätä? Omien kokemuksieni mukaan täällä pohjoisen perukoilla kuoronjohtaja on useinkin harjoitustilanteen ulkopuolella kuin yksi kuorolaisista. Ehkä kaikkein konkreettisin tilanne kulttuurieroista osui kohdalleni espanjanpuoleisen Baskimaan pääkaupungissa Vittoriassa. Festivaalille oli kutsuttu 8 kuoroa: Puerto Ricosta, Venäjältä, Romaniasta, Kamerunista, Japanista, Malesiasta, Hollannista ja Suomesta. Majoituimme kaikki samassa internaatissa, jossa ketään muuta ei asunut. Kansainvälisen kanssakäymisen mahdollisuus oli siis nostettu maksimiinsa. Heti tuloiltana istuksimme muutaman kuorolaiseni kanssa käytävällä ja kamerunilaisia laulajia tuli juttelemaan kanssamme. Juteltiin niitä näitä kunnes eräs kamerunilainen alkoi kysellä meiltä, mitä stemmaa kukin lauloi. Kaikki kertoivat stemmansa ja minä sattumalta olin viimeisenä kertomassa. Kun sanoin olevani johtaja, kohtasin ensin epäuskoisia ja osin huvittuneita katseita. Sitten katseet kääntyivät kuorolaisiini ja kun he nyökkäsivät, että kyllä tuo  mies johtajamme on, kumarruksista ei ollut tulla loppua. ”Oo, maestro!”

Kahdeksan päivän aikana en nähnyt yhtään muuta kuoronjohtajaa kuoronsa seurassa muualla kuin lavalla. Hollantilaisjohtaja ilmeisesti liikkui omiensa kanssa, mutta he eivät liikkuneet meidän muiden parissa. Roolini kuoroni sosiaalisessa verkossa hämmästytti kaikkien muiden kuorojen jäseniä – ja myös johtajia. Toki tutustuin muihin johtajiin, mm. tähän kamerunilaiskuoron johtajaan. Mutta nämä keskustelut vietiin aina johtajien majoitushuoneisiin, niitä ei käyty yhdenkään kuorolaisen läsnä ollessa. Tämä oli itselleni aikamoinen shokki.

Baskimaan tapahtumat ovat jääneet mieleeni. Itse en oikein osaisi olla kuorossa, joiden kanssa en jakaisi mitään muuta kuin musiikin tekemisen. En tietenkään tarkoita, etteikö noinkin saisi hyviä tuloksia aikaiseksi, se ei vaan ole minulle luonteva tapa toimia. Mutta voiko toinen äärilaita olla ongelma: johtaja on liian hyvä kaveri kuorolaisille? Väkisinkin joku tai jotkut kuorolaisista tulevat läheisemmiksi kuin toiset. Pelaavatko kuorolaiset sen jälkeen eri säännöillä keskenään suhteessa musiikkiin, ohjelmistovalintoihin, suhtautumisessa poissaoloihin, solistien valinnassa? Mielestäni vaara on ehdottomasti olemassa! Kaikkiin uhkiin paras varautuminen on uhkan tiedostaminen ja tässä tapauksessa oman käyttäytymisen jatkuva tarkkailu – kenties jopa tekemistensä kyseenalaistaminen. Viimeisin lienee aina tarpeellinen tapa hoitaa asioitaan. Eihän kyseenalaistaminen tarkoita itsensä moittimista vaan ainoastaan kysymyksiä: miksi teen näin, olisiko minulla vielä joku vaihtoehto vai lukitsenko vastaukseni jo?

En voi enkä saa moittia eri johtajien erilaisia lähestymistapoja kuorolaisiin. Mutta itselleni – kuten jo sanottu - on luontevaa olla (iso?) osa kuoron sosiaalista kudosta – silti tietyn etäisyyden säilyttäen. Ilmeisesti olen olemalla oma itseni saanut jotakin myös aikaan, muutakin kuin musiikkia. Kaikissa entisiin kuoroihini minulla on vuosikymmentenkin jälkeen edelleen vahva tunneside, ja tunnesidehän on aina kaksisuuntainen. Mielestäni tunteiden välittäminen on musiikin yksi tärkeimmistä funktioista, musiikin tulee koskettaa kuulijaa. Tunteen välittäminen kuorolle ja sieltä sen peilin lailla heijastuminen yleisölle on itselleni helpompaa, kun oikeasti välitän laulajistani ihmisinä.