Kari Turunen / 28.6.2009

Menestys ja totuus

Kuoroni Akademiska Sångföreningen ja Näsin Ääni osallistuivat kesäkuun alussa Tampereen Sävelen kuorokatselmukseen. Ensimmäisen ryhmän esiintymistä edeltävä yö meni vähän sängyssä pyöriskelyksi. Kirjoitin heti herättyäni ajatuksia ylös. Vaikka silloin kirjoitin lähinnä omaksi ilokseni, ajatettelin kuitenkin jakaa nuo tuntemukset. Tämä puoli kuoronjohtajan työstä kun ei yleensä ikinä ole esillä.

Torstai 4.6.

Nukun yleensä hyvin. Tämä yö meni pyöriskellessä ja outojen unien parissa. Unet liittyivät Tampereen Säveleen, jossa kaksi kuoroani esiintyy katselmuksessa: Näsin Ääni tänään ja Akademen huomenna.

Unet olivat, kuten uneni yleensäkin, yhtä aikaa hyvin realistisia ja täysin surrealistisia. Ensimmäisessä edesmennyt Erkki Pohjola iloitsi esitysten monimutoisuudesta heittämällä kuperkeikkoja. Toisessa kollegani Timo Nuoranne (joka tietääkseni ei liity tämänvuotiseen Säveleen millään lailla) valmistautui kuoronsa kanssa lavalle menoon. Timon esiintymisasu oli hyvin balleriinamainen lyhyine hameineen ja valkoisine sukkasousuineen. Muistan unessani kiinnittäneeni huomiota siihen, että Timo on aika timmissä kunnossa.

Kolmas katkelma, jonka muistan, liittyi myöskin vuoron odotteluun. Edellinen kuoro, jonka tunnistin venäläiseksi, oli luonut lavalle Star Trek -maailman valtavine lavasteineen ja näyttävine valoshowneineen. Heräsin ennen kuin kuoro ehti lauluun asti.

Kilpaile siinä nyt tuollaisten kanssa.

Olen tosi iloinen molempien kuorojeni kehityksestä kohti katselmusta. Molemmat osaavat ohjelmiston ulkoa ja meillä on kerrankin ollut aikaa hioa yksityiskohtia. Silti, kuten unistani voi päätellä, olen aika jännittynyt. Epävarmuus itsestä ja omasta mausta hiipii puseroon kuin vaivihkaa. Onko ohjelmisto muiden mielestä ollenkaan onnistunut? Puuttuvatko tuomarit niihin puutteisiin, jotka tiedän vielä vaanivan esityksissä? Mitä jos kukaan ei pidäkään kuorojeni soinnista, vaikka itse olen aika tyytyväinen? Mitä jos ylitämme 15 minuutin kokonaisajan (ainakin AS:n kohdalla aika todennäköistä...)?

Kai tämä epävarmuus kuuluu asiaan, mutta ei se silti helppoa ole. Kilpailutilanne on siitä rankka, että altistaa itsensä kollegoidensa julkisen arvioinnin kohteeksi. Ja vaikka kuinka tiedostaisi tuomarien yksilöllisyyden, tilanteeseen lataa helposti jonkinlaisen objektiivisen arvioinnin olettamuksen. Vaikka kyseessä on vain muutaman ihmisen pikainen arvio kuoron yhdestä lyhyestä esiintymisestä, sitä helposti lankeaa ajatukseen, että arvio (oli se menestys kisassa tai myöhemmin saatava kirjallinen palaute) kertoo jotain lopullista niin kuoron kuin minunkin kyvyistä.

Olen osallistunut kuoroineni noin 15 kilpailuun urani aikana, joten ei tämä ole minulle mitään uutta. Välillä on tullut menestystä, välillä ei, mutta aina olen ja olemme selvinneet hengissä. Kuoroni ovat kehittyneet jokaisen kilpailun myötä, oli sitten kyse menestyksen kasvattamasta itsetunnosta tai menestymättömyyden käsittelyn vahvistamasta yhteishengestä. Tai yksinkertaisesti valmistautumisprosessista: siitä intensiteetistä, jonka kilpailuun valmistautuminen tuo tulleessaan tai mahdollisuudesta hioa keskittyneesti muutamaa teosta ja kuoron sointia niissä.

Tuon kasvun takia sitä kai altistaa itsensä tälle rääkille kerta toisensa jälkeen. Sitä paitsi, se adrenaalihumala, jonka kisatilanne antaa, on kokeneellekin kuoronjohtajalle aika ainutlaatuinen.

Sitä paitsi, rationaalisella tasolla tiedän, etten ole liikkeellä yksin: kuorolaiset eivät ikinä ole syyttäneet minua menestymättömyydestä. Enkä osaa oikein kuvitella, että tuomaristokaan oikeasti ottaisi minua hampaisiinsa. Kilpailujen luonteeseen vain kuuluu niin toivo menestyksestä kuin pelko menestymättömyydestä. Sankaruuden unelmia ja kuolemanpelkoa.

Ja kuoroilleni sitten yritän näyttää itsevarmalta, rauhalliselta ja aikuiselta. Mitähän laulajat näkevät?

Katselmus meni molempien kuorojen osalta hyvin: kuorot lauloivat oikeastaan juuri niin hyvin kuin oli kohtuullista odottaa. Tuomaristokin piti (epäilyistäni huolimatta) kuulemastaan. Näsin Ääni sai yhden kultaleiman ja Akademiska Sångföreningen oli yksi kolmesta kuorosta, joka sai kolmen kultaleimaa. Ehkä juuri siksi uskallan liittää tähän otteen Sävelen aikoihin lukemastani kirjasta (J.M. Coetzee: Diary of a Bad Year). Coetzee laittaa sanoiksi sen, mihin olen aina uskonut.

Taiteiden eduksi on kuitenkin sanottava, että vaikka jokainen taiteilija pyrkii parhaaseen, yritykset esittää taiteet kilpakenttinä ovat menestyneet huonosti. Liike-elämä rahoittaa mielellään taidekilpailuja, samaan tapaan kuin se vielä mieluummin kaataa rahaa kilpaurheiluun. Mutta, toisin kuin urheiluihmiset, taiteilijat tietävät, että kilpailu ei ole itse asia, vaan julkisuudelle uhrattu sivutapahtuma. Taiteilijan silmät eivät ole viime kädessä kilpailussa, vaan totuudessa, hyvyydessä ja kauneudessa.

Kari Turunen