Ruut Kiiski / 31.08.2009

Vietinpä tuossa viikonlopun vähän erilaisissa muusikon töissä. Toimin housebandin esilaulajana Kansan Raamattuseuran järjestämässä nuorten konfrenssissa. Nautin paljon siitä, että omia muusikon taitojaan pääsee käyttämään monenlaisissa tehtävissä ja monenlaisen musiikin parissa. Kun on vetänyt viikonlopun kevyttä gospelia, on taas uudenlaista energiaa palata klassisen kuoromusiikin pariin. Ja vetänyt todellakin, koska nykyäänhän vain vedetään!! Hyvin me vedettiin.

Olen kauhukseni ja myös onnekseni ilmoittautunut kolmelle eri kuoronjohdon mestarikurssille, jotka kaikki pidetään syyskuun aikana. Saan siis varmasti kolme erilaista mielipidettä ja näkökulmaa musiikin tekemiseen, omaan johtotekniikkaani ja laulamiseen. Odotuksia minulla ei kauheasti ole. Haluaisin vain mahdollisimman avoimesti ottaa vastaan kaiken mitä minulle halutaan opettaa ja sitten ajan kanssa itse tutkia, mistä asioista ole samaa mieltä ja mitkä ohjeet jätän kuuntelematta.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että kun minua opettaa joku, jolla on enemmän kokemusta johtamisesta kuin itselläni, kaikki ohjeet on tärkeää punnita kunnolla. Mitä enemmän käytännön kokemusta ihmisellä on, sitä enemmän hänellä on takanaan kinkkisiä tilanteita, virheitä, suuria onnistumisia, oivalluksia etc. Eli tästä päättelen kaiken opetuksen perustuvan aina johonkin itse koettuun tilanteeseen.

Me nuoret muusikot kannamme usein mukanamme yhtä taakkaa. Ja sehän on tietenkin se, että tiedämme nuorella iällä jo kaikesta kaiken, olemme mielestämme parempia kuin edeltäjämme ja osaamme hyvin osoittaa sormella kaikkia vanhempien kollegoiden tekemiä virheitä. Ja ainakin pari vuotta taaksepäin olin itsekin juuri tällainen. Siperia kuitenkin opettaa.

On erittäin helppoa mennä sijaistamaan kuoronjohtajaa yksien harjoitusten ajaksi, ja olla se uusi ja virkistävä johtaja, jolla on uusia ideoita ja ratkaisutapoja kuoron ongelmiin. Kuoroharjoitusten jälkeen on mukavaa kun joku kuorolaisista tulee sanomaan, että olipas mukavat harjoitukset ja tule toki uudestaankin. Mutta on aivan eri asia johtaa omaa kuoroa viikosta toiseen ja pitää koko ajan harjoituksissa yllä korkeaa tasoa, suunnitella kuoron toimintaa vuosien päähän ja tehdä suuria kuoroa koskevia ratkaisuja.

Voi olla, että osa meistä tuleekin olemaan parempia kuin edeltäjämme ja näinhän sen tulisikin olla. Kehitys kehittyy ja meidän täytyy pysyä kyydissä mukana. On toki hyvä, että käytämme niitä hyviä puolia, joita nuorilla usein on. Ehkä meistä löytyy uudenlaista innokkuutta, ennakkoluulottomuutta ja energisyyttä. Mutta nuorena meiltä puuttuu aina se yksi asia, mitä vanhemmilla on. Kokemus. Tätä vastaan emme voi kilpailla. Eikä meidän kai tarvitsekaan. Kokemuksen syvää rintaääntä tulisi mielestäni silti aina kunnioittaa.

Sanoista tekoihin voi olla hyvin pitkä matka. On helppoa sanoa, että jos minä olisin ollut johtamassa, kuoro olisi laulanut paremmin vireessä ja esiintyminen olisi ollut eloisampaa. Mutta kun on tehnyt töitä kuoron kanssa vaikka vuoden eikä vireysongelma ole edelleenkään parantunut, ei voi muuta kun nöyrtyä vaikean tehtävän edessä. Kuoronjohto on kuin 50km maraton. Jos ottaa liian kovan spurtin lähdössä (jotta pääsisi heti alussa kärkeen), ei varmasti jaksa loppuun asti.

Mutta nyt onkin jo kiire tekemään viimeisiä havaintoja huomenna alkavan mestarikurssin kappaleista. Yritän muistaa tämän nöyrän asenteen ja kuunnella kokemuksen ääntä!

Kari Turunen / 23.8.2009

Leikkivä lapsi

Viimeiset pari viikkoa olen elänyt omituisessa välitilassa. Ympärilläni on alkanut arki, lapset ja vaimo nousevat aikaisin ja häviävät kouluun ennen kuin edes nousen ja saamiini puheluihin ja sähköposteihin on tullut syksyisen aikaansaapa sävy. Koska olen vielä tämän alkavankin lukuvuoden opintovapaalla eivätkä opinnot vielä ala muutamaan viikkoon, kuljen vähän unisesti päivästä toiseen. Jatkan kesäisen vapauden rytmissä, vaikka ympärilläni vauhti selvästi kiihtyy koko ajan.

Pelkkää löysäilyä tämä elokuun loppu ei kuitenkaan minulle ole. Krikettikausi on kiihkeimmillään ja SM-liigassa käydään ratkaisevia ottelukierroksia joka viikonloppu. Niinpä minäkin puen valkoiset pelivaatteet ylleni ja painun eri puolille pääkaupunkiseutua jokseenkin joka lauantai mittaamaan lähinnä pakistanilaissyntyisten joukkuetoverieni kanssa niin omat taitomme kuin vastustajiemmekin pelikunnon. Aikataulu on kuoroleirimäinen: kotijoukkue on kentän laidalla valmistelutöissä jo yhdeksän maissa ja peli päättyy pahimmassa tapauksessa vasta seitsemän kieppeissä.

Pitkän päivän aikana leikimme yhtä tosissamme kuin lapset. Iloitsemme kiljuen ja halaillen, kuljemme epäonnistuneen suorituksen jälkeen hartiat lysyssä ja jalkoja raahaten. Adrenaliini virtaa ja posket punoittavat. Välillä tunteet kuohahtavat ja sanoja sinkoilee, välillä nauraa kikatamme yhdessä vastustajien kanssa jollekin huvittavalle suoritukselle tai sanataiteen välähdykselle. Lyöntivuorojen välisellä tauolla nautimme yhdessä kotijoukkueen tarjoaman lounaan jutellen niitä näitä ennen kuin totinen taisto taas käynnistyy.

Olen monesti kuullut kuorolaisten kertovan, että kuoroharrastus on oivaa vastapainoa heidän työlleen. Laulu vie ajatukset arjesta ja virkistää siksi, että se on niin erilainen olemisen tila ja tapa. Luulen, että koen krikettikentällä juuri saman ilmiön: en todellakaan ehdi pohtia menneitä tai tulevia työasioita pelatessani. Enkä juuri muitakaan murheita – tai iloja.

Silti minua olen usein ollut vähän vaivaantunut kuunnellessani keskusteluja, joissa nuo vastapaino-ajatukset nousevat esiin. Minä en osaa ajatella niin, että harrastuksellani olisi ensisijaisesti välillinen merkitys (se, että se on vastapainoa jollekin oikealle ja totiselle). Minä koen, että vakava harrastus on yksinkertaisesti tärkeä osa elämääni: se rikastuttaa olemassaoloani merkityksellisellä tavalla. Ja se taitaa olla vähän samalla lailla kuin kaikessa muussakin elämässä: vahvasti sitoutuva saa eniten. Harrastaakaan ei kannata muuten kuin tosissaan.

Jonkinasteinen askel arkeen oli se, että viime viikolla avasin syksyni kuoronjohtajana. Ensimmäiset harjoitukset Näsin Äänen kanssa tuntuivat etukäteen aika vaikeilta. Jo äänenavauksen ajatteleminen oli ahdistavaa. Mutta kuten yleensäkin, harjoitusten alettua kaikki tuntui kauhean tutulta ja vaivattomalta. Sen verran kesä, loma ja ehkäpä myös harrastukseni olivat saaneet aikaan, että huomasin välillä hymyileväni kuin mielipuoli. Ja vain siksi, että musiikki (siis ihan vain ne pampulat) kuulosti niin hienolta, niin taidokkaalta ja niin koskettavalta. Taisin olla hetken läsnä työssäni samalla tavalla kuin kentällä. Kuin leikkivä lapsi.

Kari Turunen

Dani Juris / 16.8.2009

Toisin kuin edellisen blogin kirjoittaja, minä en osaa uida. Tai siis - osaan kyllä räpiköidä koiran tavoin vedessä ja uida omanlaista variaatiotani selkäuinnista, mutta en ole ikinä viihtynyt uimaradoilla. Serenan liukumäet ovat kivoja ja viidennellä luokalla hyppäsin viidestä metristä entisessä Itä-Saksassa, mutta se siitä. Neljä kesää sitten lenkkeilin keskiöisin Töölönlahden ympäri, mutta minulla on tapana juosta aivan liian nopeasti ja kuluttaa kaikki energia ensimmäisiin metreihin. Kuntosalissa tuijotan laitteita avuttomasti ja pallopeleissä pelkään kuollakseni suuntaani lentäviä palloja – kuitenkin on selvää, että tarvitsen liikuntaa. Mikä siis neuvoksi?

Vastaus löytyi viime vuonna, kun ystäväni raahasivat minut mukaan Bodypump –tunnille. Addiktoiduin heti ja nykyään käyn jopa kaksi kertaa viikossa nostamassa sykettäni rytmisten teknosovitusten säestyksellä. Bodypump on minulle tilaisuus pistää aivot hetkeksi narinkkaan ja totella orjamaisesti ohjaajaa, joka verbaalisti piiskaa noin 50 kanssakärsijää painonnostosuorituksiin. Olen kuitenkin viime aikoina huomannut, että minulla on pelottava tapa verrata tätäkin harrastustani… kuorolauluun.

Saan tiettyä tyydytystä, kun näen peilistä, että kaikki jumppaajat liikkuvat juuri samaan tahtiin. En kyseenalaista ohjaajan auktoriteettia, vaan uskon, että hän haluaa parastani – tätähän odotan kuorolaisiltani viikottain, vai mitä? Lihaskuntoharjoitusten tempot vaihtelevat hitaammasta suorastaan riehakkaisiin jumputuksiin: juuri tällainen olisi mielestäni onnistunut konserttiohjelma.

Toisinaan rivit rakoilevat ja minua alkaa ärsyttää. Eikö tuo punapaitainen lihaskimppu toisella puolella salia huomaa, että hänen tahtinsa on alkanut lipsua ja koko tapahtuman visuaalinen aspekti on pilalla? Musiikkiin on kehittynyt synkooppimainen takapotkurytmi, jota ohjaajakin kommentoi: ”Tässä kappaleessa on vähän vaikeaa saada kiinni iskusta, seuratkaa minua! KAIKKI SAMAAN AIKAAN!” Olen hetken aikaa tyytyväinen napakkaan ohjaajaan, kunnes hän päästää hämmentävän ohjeen suustaan: ”Muistakaa, että siihen tulee aina se kahden tahdin odotus, ennen kuin lähdetään taas pumppaamaan – yksi, kaksi, PUMPPAA!”. Kahden TAHDIN? Miten niin kaksi tahtia – vai ovatko kaikki Bodypump-tunnin kappaleet sävelletty 1/4-tahtilajiin?

Lihakseni huutavat hallelujaa ja kaiuttimista pauhaa ”I need a miracle” – ihmeen tarvitsen minäkin pian, jos vielä yksikin Kamarikuoro Kaamoksen altoista joutuu peruuttamattomaan sotkuun töissä tai loukkaa itsensä siirtäessä tuolia harjoituksen aikana. Harald Andersén –kamarikuorokilpailu lähestyy nopeaa vauhtia, ja tällaisiin laulajien peruutuksiin ei olisi kyllä varaa. Harjoituksia on jo keväällä sovittu melkoinen määrä elokuulle ja kuoro kuulostaa kerta kerralta paremmalta. Olen erittäin iloinen kuoron yhteishengestä ja kehityksestä ennen syyskuun suuria koitoksia! Nyt täytyy vielä vain muistuttaa kuorolaisia siitä, että vaikka kilpailut ovat tärkeitä kulmakiviä kuoron elämänkaaressa, niin ne eivät ole elämän ja kuoleman asioita. Pääasia on musiikin tekeminen yhdessä ja sen välittäminen kuulijoille mahdollisimman luontevasti.

Diafonian joulukonsertin päivä ja paikka on jo päätetty, mutta päätän olla viemättä kauden ensimmäisiin harjoituksiin joululauluja. Nuoren ja pienen kuoron ohjelmisto on vielä melko suppea, ja syyskauden ensimmäiset harjoitukset sopivatkin erinomaisesti uusiin kappaleisiin tutustumiseen. Olisi hauska päästä esittämään niitä esimerkiksi vuoden päästä järjestettävään kuorojen kierrokseen ympäri Helsingin keskustaa!

Kauden alkuun liittyy aina melkoinen määrä käytännön järjesteltävää, mutta tulevan keskiviikon olen päättänyt omistaa vain ja ainoastaan ohjelmistosuunnittelulle. Uskokaa tai älkää, silloin minulla on vapaapäivä!! Ohjelmassa ensin retki Sulasolin uusiin tiloihin Kannelmäkeen, jonka jälkeen vietän aikaa nuottien parissa kotona. Hyllyssä on myös suuri määrä uusia teoksia, jotka ovat tulleet mukaan eri matkoilta tänä vuonna. Täytyy myös alkaa toden teolla valmistautumaan Lahden oopperakuoron harjoituksiin, jotka käynnistyvät syyskuun puolessavälissä. Ohjelmassa musiikin laji, joka toimi alun perin katalysaattorina omalle muusikkoudelleni: italialainen ooppera! Cavalleria Rusticanan ja Pajatson esitykset alkavat ensi vuoden tammikuussa.

Keskiviikkona ehdin toivottavasti myös harjoitella taitojani ruoanlaitossa, ja jos energiaa löytyy, niin käyn kuluttamassa sitä Bodypump-tunnilla.

Mikko Sidoroff 9.8.2009

Haja-ajatuksia pinnan alta

BLUMS! Kylmää! Niin kuin aina lämpimällä säällä; puhun siis uimastadionista ja sen vedestä, jossa polskin kymmenen kertaa kesässä. Kymmenen siksi, että olen ostanut kymmenen kerran sarjalipun kyseiseen paikkaan jo monen vuoden ajan. Yleensä elokuun lopulla Stadikan kauden viimeisinä päivinä alkaa tulla kiire, kun käyttämättä on vielä 4 lippua.. Vapaauintivaihde vitoselle ja menoksi!

Uinti on siitä hyvä harrastus, että se pitää hartiat ja selän kunnossa. Suosittelen siis jokaiselle kuoronjohtajalle! Lisäksi veden alla vettä kauhoessa on aikaa mietiskellä syntyjä syviä:

1) Mitähän sitä söisi tänään?
2) Ennätänkö uimaan päätyyn asti, ennen kuin tuo lihaskimppu kauhoo ohitseni?
3) Millaisia ohjelmistoja sitä taas keksisi kuoroilleen ensi kaudeksi?
4) Mitähän sitä raapustelisi SKJ:n blogiin…?

WRUMSH! Ohitti, sika! Uin tietenkin nopeiden radalla, koska omasta mielestäni olen nopea. No, tuo joka minut ohitti ei varmaankaan ole kanssani samaa mieltä. Päädyssä huomaan radalle ilmestyneen kyltin ”Kilpauimareille” ja vaihdan nolona kaistaa.

Viimeaikoina veden alla olen käynyt lävitse mennyttä. Bloggaaja-kollegani tavoin katsahdan kevääseen 2009, jonka ainakin yksi teemoista kiteytyy kysymykseen: ”Miksi ei?”:

Suuri aikeeni oli hakea ja päästä Tukholman kuninkaallisen musiikkiakatemian vaihto-opiskelijaksi vuoden ajaksi. Valmistautuminen prooveihin oli innokasta ja toivon täyteistä. Palkintona valmistautumiselle sain hyvin menneet proovit ja väsyneen, mutta onnellisen olon siitä, että olin tehnyt parhaani; perillä Helsingissä odotti kevät ja todellisuus: Sinua ei valittu.

Hain myös kansainvälisiin kuoronjohtajakilpailuihin (omasta mielestäni) ihan hyvällä nauhalla. Huhtikuussa sähköpostiin kolahti ystävällinen viesti: ” We apologetically have to inform you that you, Mikko Sidorff, have not been selected among these 12 competitors.” Kuten näkyy, pisteenä iin päälle oli ärrän ja äffän välistä puuttunut oo..

Voisi sanoa, että näiden ”vastoinkäymisten” takia olen joutunut rakentamaan omaa identiteettiäni kuoronjohdon ammattilaisena uuden perspektiivin valossa. Tähän asti elämä on kohdellut minua lähes pumpulihansikkain; kuoronjohtajana iloa on elämässäni riittänyt paljon. Nyt vastaan tuli seinä ja sen tuoma konflikti. Mikä eteen?

Kaikki tämä oli toisaalta odotettavissa. Harvalle meistä elämä hymyilee 24/7. Vastoinkäymisiä tulee pakostakin ja niiden ratkaisemiseen on löydettävä keinot, tässä tapauksessa itsensä sisältä: Omalla kohdallani vaihtoehtoja on kaksi: Ottaa opiksi tai katkeroitua. Parhaani mukaan olen yrittänyt ensimmäistä.

Harmillista, että ikävät asiat syövät hyviä asioita! Tässäkin tilanteessa tulisi muistaa kaikki ne ilot, mitä keväällä sain kokea: Mahtava oppimisprosessi pääsykokeisiin valmistautuessa (vaikken päässyt sisälle, opin paljon!), Kamarikuoro Krysostomoksen hieno kantaesitysteos Ville Matvejeffin ”Vaeltajan Laulu” ja sokerina pohjalla uusi oma, mahtava kuoro, TYY:n Kuoro, joka odottelee kuorokauden alkua Turussa.

Kaikkea tätä ennättää neljässäkymmenessäviidessä minuutissa pohtimaan veden alla. Uinti kannattaa aina!

Mikko

Teemu Tommola / 2.8.2009

”...hän tänään pilvien ääriä kulkee,
ja huomenna makaa
maassa niin syvällä kuin koski,
mi vuorten kuilussa kuohuu...”
(Eino Leino: Jumalien keinu)

Noinko se nyt sitten tosiaan on?

Kuten nykyään tapana on, allekirjoittanut kokee itsensä musiikin
käsityöläiseksi: opettelee tekniikoita, ahertaa ja lepää, iloitsee
hyvin tehdystä työstä ja toivoo saavansa hoitaa duuninsa rauhassa
häslääviltä jumalilta. Mutta tämä vuosi... se on kyllä ollut
aikamoista keinutusta.

Vuodenvaihteessa lupauduin perusteilla olleen naiskuoron johtajaksi.
Laulajilla oli mukavasti musiikkitaustaa, joten nollasta ei aloitettu,
ja ilmapiirikin oli mukava alusta alkaen. Harjoituskausi jäi hiukan
lyhyeksi, mutta ensikonsertti oli silti oikein myönteinen kokemus.
Kuorohan oikeastaan syntyy vasta esiintyessään yleisölle.

Kevääseen osui myös hauskoja lauluprojekteja. Olin ensi kertaa
oopperalavalla futuristisen tragikomedian miesinsinöörikuorossa. Oli
mielenkiintoista ja opettavaista tarkkailla ohjaajan,
korrepetiittorin, koreografin ynnä muiden aika ajoin sekavaa mutta
hedelmällistä yhteispeliä. Lauloin myös nuorempien kollegojeni ja
luokkakavereitteni ideoimassa renessanssiyhtyeessä. Ohjelmistomme oli
kaunista, ja pääsimme sen parissa paikoitellen hyviinkin tuloksiin.

Pitkään johtamani sekakuoron kanssa taas rohkaistuin viimein tekemään
levyn. Äänitimme kesäkuussa valikoiman 1600-luvun englantilaista
musiikkia. Lauluja oli viilattu loputtomasti. Kuoro lauloi tietenkin
ulkoa, ja loppukeväästä joka toinen harjoitus tuntui parhaalta ikinä.
Huomasin kehittyväni itsekin. Äänityssessioissa koin hetkittäin jopa,
että pystyin lyöntiä muuttamalla korjaamaan kuoron sointia tai
intonaatiota, ilman sanallisia ohjeita ottojen välissä. Kaikki
laulajat olivat terveinä, riskillä valitut nuoret soittajat taitavia
ja äänityspaikan akustiikka optimaalinen. Projekti oli valtavan
palkitseva ja vei taatusti kaikkia osallisia aimo harppauksen
eteenpäin.

Kevät oli kuitenkin myös täynnä epävarmuutta ja vastoinkäymisiä.
Helmikuinen harjoituskonsertti meni huonosti. Olin viidettä päivää
influenssassa eikä kuorolla ollut välineitä selviytyä henkisesti
vaativasta keikasta väsyneen potilaan johdolla. Levytyshanke tuntui
menevän metsään. Myöhemmin keväällä hain avoinna ollutta
johtajanpaikkaa erittäin hyvässä kuorossa, turhaan. Samoihin aikoihin
jouduin kohtaamaan erityisen kömpelyyteni sellaisten taiteellisten
kriisien ennakoimisessa ja ratkaisemisessa, jotka liittyvät
yksittäisten laulajien osaamiseen tai asenteeseen. Päälle päätteeksi
kotonakin oli raskasta, kun esikoisen uhmaikä oli kukkeimmillaan. Oli
siis lyhyesti sanottuna suorituspaineita - joka lajia - ja onnistuin
kehittämään tästä kaikesta itselleni pikimustan stressin, josta ei
varmasti burnout ollut kaukana.

Onneksi tulikin yhtäkkiä kesä! Ja nyt ei sitten mestarikursseja eikä
partituureja sängyssä. Ei deadlineja (ups, pitikös tänään kirjoittaa
jotain blogia?...) eikä taiteellista vastuuta. Ei edes musiikkijuhlia.
Jälkikasvu riittää kyllä estämään sammaloitumisen. Ja ehkäpä tuossa
viikon päästä sitten kaivankin taas kuorojeni nuottiröykkiöt ja
keskeneräiset sävellykset esiin!

”...Soita somer, helkä hiekka,
laula laine huoleton,
ilakoitse impi nuori! -
lyhyt Suomen suvi on.”
(Eino Leino: Soita somer, helkä hiekka!)