Kari Turunen / 23.8.2009

Leikkivä lapsi

Viimeiset pari viikkoa olen elänyt omituisessa välitilassa. Ympärilläni on alkanut arki, lapset ja vaimo nousevat aikaisin ja häviävät kouluun ennen kuin edes nousen ja saamiini puheluihin ja sähköposteihin on tullut syksyisen aikaansaapa sävy. Koska olen vielä tämän alkavankin lukuvuoden opintovapaalla eivätkä opinnot vielä ala muutamaan viikkoon, kuljen vähän unisesti päivästä toiseen. Jatkan kesäisen vapauden rytmissä, vaikka ympärilläni vauhti selvästi kiihtyy koko ajan.

Pelkkää löysäilyä tämä elokuun loppu ei kuitenkaan minulle ole. Krikettikausi on kiihkeimmillään ja SM-liigassa käydään ratkaisevia ottelukierroksia joka viikonloppu. Niinpä minäkin puen valkoiset pelivaatteet ylleni ja painun eri puolille pääkaupunkiseutua jokseenkin joka lauantai mittaamaan lähinnä pakistanilaissyntyisten joukkuetoverieni kanssa niin omat taitomme kuin vastustajiemmekin pelikunnon. Aikataulu on kuoroleirimäinen: kotijoukkue on kentän laidalla valmistelutöissä jo yhdeksän maissa ja peli päättyy pahimmassa tapauksessa vasta seitsemän kieppeissä.

Pitkän päivän aikana leikimme yhtä tosissamme kuin lapset. Iloitsemme kiljuen ja halaillen, kuljemme epäonnistuneen suorituksen jälkeen hartiat lysyssä ja jalkoja raahaten. Adrenaliini virtaa ja posket punoittavat. Välillä tunteet kuohahtavat ja sanoja sinkoilee, välillä nauraa kikatamme yhdessä vastustajien kanssa jollekin huvittavalle suoritukselle tai sanataiteen välähdykselle. Lyöntivuorojen välisellä tauolla nautimme yhdessä kotijoukkueen tarjoaman lounaan jutellen niitä näitä ennen kuin totinen taisto taas käynnistyy.

Olen monesti kuullut kuorolaisten kertovan, että kuoroharrastus on oivaa vastapainoa heidän työlleen. Laulu vie ajatukset arjesta ja virkistää siksi, että se on niin erilainen olemisen tila ja tapa. Luulen, että koen krikettikentällä juuri saman ilmiön: en todellakaan ehdi pohtia menneitä tai tulevia työasioita pelatessani. Enkä juuri muitakaan murheita – tai iloja.

Silti minua olen usein ollut vähän vaivaantunut kuunnellessani keskusteluja, joissa nuo vastapaino-ajatukset nousevat esiin. Minä en osaa ajatella niin, että harrastuksellani olisi ensisijaisesti välillinen merkitys (se, että se on vastapainoa jollekin oikealle ja totiselle). Minä koen, että vakava harrastus on yksinkertaisesti tärkeä osa elämääni: se rikastuttaa olemassaoloani merkityksellisellä tavalla. Ja se taitaa olla vähän samalla lailla kuin kaikessa muussakin elämässä: vahvasti sitoutuva saa eniten. Harrastaakaan ei kannata muuten kuin tosissaan.

Jonkinasteinen askel arkeen oli se, että viime viikolla avasin syksyni kuoronjohtajana. Ensimmäiset harjoitukset Näsin Äänen kanssa tuntuivat etukäteen aika vaikeilta. Jo äänenavauksen ajatteleminen oli ahdistavaa. Mutta kuten yleensäkin, harjoitusten alettua kaikki tuntui kauhean tutulta ja vaivattomalta. Sen verran kesä, loma ja ehkäpä myös harrastukseni olivat saaneet aikaan, että huomasin välillä hymyileväni kuin mielipuoli. Ja vain siksi, että musiikki (siis ihan vain ne pampulat) kuulosti niin hienolta, niin taidokkaalta ja niin koskettavalta. Taisin olla hetken läsnä työssäni samalla tavalla kuin kentällä. Kuin leikkivä lapsi.

Kari Turunen