13. syyskuuta 2009

Marita Pasanen / 13.9.2009

Terveisiä Savonlinnasta! Palasin sieltä muutaman päivän reissulta SULASOL-seminaarista ja samaisen yhdistyksen hallituksen kokouksesta. Hyvillä mielin kotiuduin, vaikka tämä reissu olikin erityisen antoisa. Sulasolin aktiivinen ja inspiroiva ilmapiiri antaa ajatukselle siivet. Tuntuu hyvältä, että järjestäytynyt harrastemusiikki on osaavissa käsissä ja liiton palveluita halutaan tosissaan kehittää aikaa ja kysyntää vastaaviksi.

Kotimatkalla haaveilin jo mitä erilaisimmista koulutuksista, joita voisi kehitellä. Ja mietin, millaiset seuraavat laulujuhlat tämän päivän Suomea mahtaisi kiinnostaa. Jotenkin tuntuu, että kilpailuvietti on ihmisillä suuri. Kai me osaamme nauttia esiintymisestä vielä ilman savukonetta ja paljettejakin?

Syksy on kuoroissa pyörähtänyt käyntiin. Ollaan jo niin pitkällä, että koelaulut on laulettu. Näyttää siltä, että kuorobuumi on todellinen. Myös ns. vakavan musiikin puolella. Kuoroihin on nyt nelinkertainen määrä tulijoita, verrattuna vaikkapa viiden vuoden takaisiin koelauluihin. Kyllä lämmittää sydäntä! Kokkolassa haettiin lehti-ilmoituksella matalia ääniä. Saatiin mukaan viisi uutta, loistavaa alttoa. Pitääkin huomenna kysyä, missä piilottelivat tähän asti.

Koelauluihin liittyy aina suuria tunteita. Olen vuosien varrella pikku hiljaa oppinut, että hieno ja kehityskelpoinen ääni ei riitä. Lauluopettajan sydän sykähtää joskus niin voimallisesti, ettei kuoronjohtajuus unohtuu. Seuraavana hetkenä joutuu toteamaan, ettei laulaja jaksaisi mukana vaikkapa heikolla solfataidolla, tai hän ei ollenkaan tiedä, miten vastuulliseen ja sitovaan projektiin hän on ryhtymässä. Kyllä, jokaisen ihmisen pitää laulaa kuorossa ja jokaiselle on olemassa oikea kuoro. Se ei kuitenkaan aina ole minun johtamani kuoro. Se on minusta haikeaa! Koska on kyse ihmisistä, suuri sydän ei aina malttaisi tyytyä huomioimaan vain tiettyjä opittuja taitoja.

Laskeskelin viime keskiviikkona matkalla Ouluun Merikosken Laulun harjoituksiin, että teen tuota viikottaista matkaa jo yhdeksättä vuotta. ”Yhteinen täysi kymppi”-konsertin suunnittelu alkaa olla ajankohtaista. Monena syksynä olen huomannut punnitsevani, onko johtajuuteni jo tullut jonkin kuoron kanssa loppuun.

Nyt en ole ollenkaan asiasta huolissani. Aikaa ei voi mitata vuosina. Jos johtaja jaksaa kehittyä ja ideoida, riittää annettavaa kuorolle. Kaikki kolme kuoroa, joita tällä hetkellä johdan, ovat rakenteeltaan terveitä. Tarkoitan terveydellä sitä, että ryhmä uusiutuu jatkuvasti. Joku on väliin mammalomalla, toinen muuttaa paikkakunnalta, kolmas kasvaa ulos nuorisokuorosta ja tulee meille. Luopuminen on haikeaa, mutta paluu on mahdollista. Ja uusiin ihmisiin ja ääniin tutustuminen on aina riemukasta! Elän siinä illuusiossa, että kun ryhmä ympärillä vaihtuu pikku hiljaa, oma luopumisen hetkeni siirtyy aina vain tuonnemmaksi.

Influenssa-aalto kuulemma vyöryy etelästä päin. Olen päättänyt olla siihen kompastumatta ja tuurata kollegoja tarpeen tullen. Uppoudun luokkaan opettamaan ja raivostutan kanssaeläjät, kun jätän vastaamatta puhelimeen.

Nautitaan vuorotellen sateen ropinasta ja puuskaisista tuulista!
Marita

0 kommenttia:

Lähetä kommentti

Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]

<< Etusivu