19.10.2009 / Kari Turunen

Huoneestani aukeaa näkymä Gianicolo-kukkulan yllä kulkevalle tielle. Villa
Lanten paraatinäköala on talon toisella puolella: loggialta ja parvekkeelta
avautuu näkymä koko historiallisen Rooman ylle. Ilma on tänään raikas ja
syksyisen kirpeä, joten kaupungin yllä lämpiminä päivinä leijuva
saastepilvi on kadonnut. Näkymä on edelleen, kahden viikon totuttelunkin
jälkeen, päätähuimaavan kaunis.

Suurimman osa päivistä olen kuitenkin istunut huoneessani kannettavan
tietokoneeni ääressä tai nenä kirjassa ja metsästänyt jotain sellaista,
mitä ei ole olemassa: ääniä 1500-luvun loppupuolelta. Turhautumisten
joukkoon on onneksi mahtunut myös paljon oivalluksen hetkiä. Olen tullut
siihen tulokseen, että tehtäväni on mahdoton, muttei kuitenkaan mieltä
vailla.

Yksi asia, johon olen palannut kerta toisen jälkeen, on kirjallisen ja
suullisen perinteen outo liitto. Olen alkanut epäillä, että kulttuurimme
vahva kirjallinen painotus saa meidät olettamaan, että musiikki on
syvimmältään kirjallinen traditio – teosten, nuottinippujen ketju. Notaatio
on kuitenkin äärettömän viitteellinen kieli, joka ilmaisee vain kaksi
parametria (säveltaso, sävelten kesto) edes kohtuullisen tarkasti. Kaiken
muun osalta, meille on tarjolla yleensä vain epämääräisiä vihjeitä.

Edes tarkasti määritellyt osiot eivät viime kädessä ole kovinkaan
tarkkoja. Kaikki tietävät miten omituiselta kuulostaa midi-versio
sävellyksestä: rytmien joustamattomuus kuulostaa lähinnä koomiselta. Sama
koskee sävelkorkeuksia. Jos luonnonpuhtaita sointuja tai vibratoa
alettaisiin merkitä nuotteihin, lopputulos olisi monimutkaisuudessaan
jokseenkin mahdotonta luettavaa. Edes mekaanisen täsmälliseltä näyttäviä
metronomilukemia ei ole tarkoitus toteuttaa, hmm, mekaanisesti.

Mistä me tiedämme tämän? Mistä me tiedämme sen, pitääkö nuotit esittää
legatossa tai non-legatossa, täyteen mittaan tasapaksuina venytettyinä,
lopusta kevennettyinä vai kenties keskikohtaansa voimistuen ja siitä
vaimentuen? Minun käsittääkseni siksi, että meillä on tukenamme suullinen
(korvallinen?) perinne: me tiedämme miltä musiikin pitää kuulostaa siksi,
että me olemme tottuneet kuulemaan sitä sellaisena. Siksi nuottikirjoitus
avautuu meille rikkaana virtana ideoita säveltasoista tunneilmaisun
luonteeseen.

Toisin kuin olen aiemmin ajatellut, suullinen perinne on ensisijainen.
Hyvä esimerkki on vaikkapa pop-musiikki. Kuunnelkaapa vaikka Rihannan
Unfaithful (rakastan hienoja pop-lauluja!) ja miettikää miltä lauluosuus
näyttäisi mahdollisimman täsmällisesti nuotinnettuna kaikkine koruineen,
koukkauksineen ja rytmisine joustoineen. Lisätkää vielä kaikki oleellinen
sointiväriin ja dynamiikkaan liittyvä informaatio. Jos sellainen nuotti
annettaisiin tyyliä tuntemattomalle, nuotilukukykyiselle laulajalle,
luuletteko, että tulos olisi lähellä alkuperäistä versiota? Korvakuulolta
sen hallitsee jokainen vähänkin taitava Idols-kisaaja.

Ajatelkaa jos 200 vuoden päästä kaikki äänitetty tieto 1970-luvun
musiikista olisi kadonnut ja aikakauden soittimet olisivat vaipuneet
unholaan muutamaa museokappaletta lukuun ottamatta. Joku propellihattu
löytäisi arkistoista Beatles-nimisen kirjan, jossa on Paul McCartney ja
John Lennonin sävellyksiä lauluäänelle ja pianolle. Melodia menee niissä
huomattavasti korkeammalle kuin toisen vanhan musiikin kauden, romantiikan,
edustajan Franz Schubertin lauluissa. Tutkija varmasti olettaisi
kontratenorien olleen valtavan suosittuja 1970-luvulla. Jossain vaiheessa
toinen musiikkitieteilijä löytäisi aikalaiskuvauksen Beatles-yhtyeen
konsertista ja osoittaisi, että tämähän kuulosti ihan toiselta kuin on
kuviteltu. Vanhan musiikin yhtyeet alkaisivat rakentaa sähkökitaroita
kuvien ja museosoittimien perusteella ja opetella toisaalla oppaissa
opetettuja sointuja. No, osaatte kuvitella lopputuloksen.

Miksi me sitten kuvittelemme osaavamme esittää ns. vanhaa musiikkia niiden
viitteellisen notaation avulla? Siksi, että meillä on olemassa suullinen
(korvallinen) traditio. Se on totaalisen moderni traditio, joka sopii
nykyihmisen korville. Se on elävä ja muuntuva traditio. Se ei ole sama kuin
450 vuotta sitten – se saattaa jopa olla valtavan kaukana siitä - mutta se
on ainoa, mitä meillä on. On tärkeä ymmärtää, että se sitoo ja ohjaa meitä,
mutta yhtä tärkeä on ymmärtää, että se muuntuu koko ajan. Eikä se
tietenkään koske vain vanhaa musiikkia. Ei tarvitse kuin kuunnella
1900-luvun alkupuolen levytyksiä huomatakseen, että emme me oikeasti pyri
romantiikan ajan musiikin tulkinnoissamme alkuperäisyyteen, vaan siihen,
mikä tuntuu meistä hyvältä, jopa oikealta.

Mitä järkeä sitten on selvitellä 1500-luvun esittämiskäytäntöjä? En vielä
tiedä, mutta minulle on ehkä muodostumassa jonkinlainen ajatus, jonka näen
vielä kuin harson läpi. Ehkä se jollain liittyy siihen, että silloin kun
musiikki ja sen alkuperäinen esitysmalli kohtaavat, saattaa tapahtua jokin
kirkastuminen. Vähän samaan tapaan kuin Beatles sähköisen yhtyeen
esityksenä voisi valaista She loves you -laulun paremmin kuin kontratenorin
ja pianistin yhteistyö. Ehkä jokin vähän vaatimattomampi oivalluskin
saattaa antaa meille uusia mahdollisuuksia kuulla kaukaisia ääniä menneestä
uusin korvin.

Kari Turunen