4.10.2009 / Mikko Sidoroff

Haja-ajatuksia Valtion raiteilta

Edessä Helsinki, takana Turku. On torstai. Kello on 21.12. TYY:n (Turun Ylipiston Ylioppilaskunnan) Kuoron harjoitukset onnistuneesti takana. Nyt oli kolmannet harjoitukset ja täytyy sanoa, että menetin heille sydämeni heti. Harvoissa paikoissa tapaa niin valloittavia, valoisia ja valovoimaisia ihmisiä, kuin tässä kuorossa. Harjoituksista lähtee aina sekä riemumielillä, että suru puserossa. Suru siksi, koska baariin ei voi läheskään aina harjoitusten jälkeen lähteä seuraavan aamun 09:00 herätyksen takia.

Valtion rautatiet tulevat minulle tänä syksynä erityisen tutuiksi. Turun viikoittaisen reissauksen lisäksi aloitin kuoronjohdon opettajan sijaisuuden Joensuun yliopistossa, jossa minulla on oppilainani seitsemän tulevaa ortodoksikanttoria. Kerran kuussa käy tieni siis Pohjois-Karjalaan. Farkkuja en verkkareihin kuitenkaan vaihda!

Näiden kahden pestin lisäksi syksyäni täyttää Kamarikuoro Addiction äitiyslomasijaisuus Helsingissä, Kamarikuoro Krysostomoksen kuoroleirit, sävellystilaus eräälle kuorolle, sekä tietenkin opinnot. Kyllähän tämä pistää vähän miettimään, onko tässä yhdelle kuoronjohtajalle vähän liikaa...

”Nuorena sitä jaksaa”, sitä sanotaan. Olen oikeastaan aina vihannut tuota fraasia, vaikka tiedänkin, että ne kaikki ”vanhat ja viisaat”, jotka sen sanovat, sanovat sen vilpittömästi, pahaa tarkoittamatta. Mutta mitäs sitten, kun ei joskus jaksakaan?

Isäni sanoi minulle ollessani lapsi: ”Kohtuus on aina vähemmän, kuin tekisi mieli.” Yleensä tämä fraasi ilmoitettiin, kun asia koski karkin tai muun makean syömistä. Yhtälailla sen voisi sitoa mihin tahansa muuhun, myös työntekoon.

Me kuoronjohtajat olemme kautta aikain olleet enemmän tai vähemmän stressaavaa ihmissorttia. Työtarjouksista ei kieltäydytä, koska freelance-luonteisen työn mentaliteettiin se ei kuulu. Keikkaa pitää heittää, jotta saisi uutta keikkaa, jotta saisi rahaa, jotta saisi ruokaa.. Tämä on kierre, joka saattaa jossain vaiheessa kostautua tavalla, joka on yksi maailman kauheimmista asioista:

Jos jostain asiasta olen varma, niin siitä, että MINÄ-OLEN-KUORONJOHTAJA-JA-MINÄ-RAKASTAN-TYÖTÄNI. Mutta entä sitten, kun minusta alkaakin tuntua, etten ole kuoronjohtaja ja alankin vihata työtäni? Kamalaa! Sitä tunnetta en halua koskaan kokea, sitä kamalaa loppuun palamista, joka syö pohjan kaikelta olemiselta.

Meidän tulisi aina muistaa, että työ, musiikki, kuorot, kaikki nämä ovat elämää rikastuttavia lahjoja, joita meidän tulee vaalia rakkaudella ja sydämellä. Samalla työn funktio on antaa voimaa ja tarkoitusta ylipäätään elämään. Se, että hukutamme itsemme työn harmaaseen massaan, tukahduttaa luovuutemme ja jäljelle ei jää tyhjän kuoremme lisäksi mitään.

No, olenko sitten itse paras ihminen neuvomaan ketään, kun kalenteria katsoo? Enpä juuri. Voinen kuitenkin sanoa, ihme ja kumma, juuri tällä hetkellä olen tyytyväinen elämääni. Takana on ihanat treenit, joissa saimme paljon aikaan. Ensi viikolla taas uusi viikko uusien haasteiden kera. Ehkäpä sitä oikeasti nuorena jaksaa enemmän…