31. toukokuuta 2010

30.5.2010/ Mikko Sidoroff

Nyt kun kesä jo ovelle kolkuttaa, ajattelin minäkin tehdä pienen tilinselvityksen kuluneesta vuodesta:

Rankkaa on ollut. Jos viime syksyä ja kevättä ajattelen, paljon on töitä tehty ja opiskeltu. Luojan kiitos, koko vuoden olen saanut paahtaa terveen. Ehkäpä juuri siksi neljä viikkoa sitten patoutuneet bakteerit lähtivät jylläämään iskien allekirjoittaneeseen kamalan flunssan. Tauti kehittyi poskiontelotulehdukseksi ja paraikaa vetelen toista antibioottikuuria naamaan. Näin siinä käy, kun stressi laukeaa.

Kuoronjohdollisesti olen tuntenut itseni - varsinkin viimeaikoina - väsyneeksi. Opiskelut, sekä työt alkoivat loppukeväästä tuntua raskaammilta, vaikka periaatteessa kaikki oli todella hyvin. Mutta ehkäpä tämä kaikki on ihan normaalia; aina ei saa samanlaista euforiaa edes siitä kaikista rakkaimmasta aktiviteetista, josta leipänsä sitten lopulta ammentaa.

Kesä tulee tarpeeseen, vaikka sen lähes kokonaan vietän kesätöissä Helsingin ortodoksisessa seurakunnassa. Olen viimeaikoina kuitenkin aloittanut joogaharrastuksen, josta olen saanut erittäin tervetullutta vastapainoa muusikon työlle. Jos kuoronjohtaja joutuu työssään aktivoimaan, energisoimaan ja olemaan ulospäin suuntautunut, joogassa kaikki tapahtuu päinvastoin. Kerrankin saa ja pitää katsoa itsensä sisälle ja tutkia sitä, miltä minusta tuntuu. Kannattaa kokeilla!

24. toukokuuta 2010

24.5.2010 / Teemu Tommola

Parhaita asioita, mitä kuorolle ja sen johtajalle voi tapahtua, on kova yritys ja sitä seuraava onnistuminen! Tähän tietenkin vastataan, että kyllä yritys ja erehdyskin toimii, mutta siitä joskus toiste. Onnistuminen tekee kuorolle, ja sen johtajalle, valtavan hyvää. Kirjoitan tästä tietenkin siksi, että nyt on kerrankin sattunut kohdalle useita ilonaiheita peräjälkeen. Toivon mukaan tätä on kiinnostavampi lukeakin kuin ikuista ongelmavalitusta, jota sitäkin kyllä kynästäni vaivattomasti kirpoaisi.

Kuoroistani nuorempi, Naiskuoro Ilona, oli jo melko hyvin valmistautunut kautta aikain kolmanteen konserttiinsa, kun päätin, että otamme riskin ja lisäämme harjoitusohjelmaan vielä kokonaisen laulusarjan, heille itse räätälöimäni Saunassa-nimisen sikermän. Olin kyllä ottanut kiireen huomioon säveltäessäni, mutta sittenkin aika loppui kesken. Puoli tuntia ennen konserttia lopetettiin soundcheck ja todettiin, ettei sarjan kolmas, nopea osa kerta kaikkiaan mennyt kunnialla läpi. Joten sitä sitten pois jättämään. Kuorolaiset tosin sanoivat, että ei mitään ei jätetä pois: ”keikalla kyllä menee”. Ja vaikka yleensä vältän riskinottoa konsertissa, jokin niiden naisten asenteessa sai minut tekemään poikkeuksen – sillä seurauksella, että vaikea osa sujui, jos ei ihan virheettömästi, niin kuitenkin kunnialla ja sanoisinpa melkein että loistokkaasti. Ja siinä imussa koko konsertti onnistui oikein hyvin.

Kuoroistani vanhemman, kohta 80-vuotisjuhliaan viettävän EOL:n (Eteläsuomalaisen Osakunnan Laulajat), uskaltauduin antamaan päiväksi toisen hoiviin. Matkustimme Ruotsiin kiertueelle ja siellä mm. Uppsala Kammarköriä johtava Erik Hellerstedt opasti nuorehkoa laulajistoa ruotsalaisen sointi-ihanteen suuntaan. Tämä se vasta kovalta riskinotolta tuntuikin. Mitä jos se Erik saa kuoron soimaan paremmin kuin minä? No, tietenkin sai – hän oli mukava ja oivaltava laulupedagogi! – mutta sepä tuntuikin vain hyvältä. Nyt tiedän, mitä näistä laulajista saa vielä irti! Ja vielä ystävällisesti näytettiin, millä keinoin... Paradoksaalista kyllä, tämä oli parhaita tempauksiani johtajana.

Mutta toistaiseksi paras tempaus on kuitenkin EOL:n levytysprojekti, joka päättyi toissapäivänä, kun 1600-luvun englantilaista musiikkia sisältävä ”Shades and darkness” -cd julkaistiin. Vaikka olen sen verran kontrollihakuinen muusikko, että tunnen levytyssession vähintään yhtä inspriroivaksi kuin ohikiitävän konserttitilanteen, olin jo vuosia epäröinyt ryhtyä tähän hankkeeseen. Viimein tuntui kuitenkin olevan oikea hetki, ja hyvä ohjelmistoideakin oli löytynyt. Kävimme toimeen. Harjoitusjakso oli palkitseva. Se toi kuorosta esiin aivan uusia puolia: elävämpää fraseerausta, vahvaa suunnan tuntua, notkeaa renessanssilegatoa ja säteilevää sointupuhtautta. Nyt, kuunnellessani valmista levyä pystyn kerrankin jättämään ikuisen (itse)kriittisyyteni ja iloitsemaan sävelmistä, joihin ehdin tämän hankkeen aikana solmia syvän henkilökohtaisen suhteen.

Nyt alkaa pitkä kesä, jonka aion jakaa tasan lomailun, sävellyksen ja syyskauden valmistelun kesken, näistä mitään laiminlyömättä. Toivotan kaikille kollegoille rohkeita yrityksiä ja onnistumisia!

16. toukokuuta 2010

Huh hellettä!

Pitkä viikonloppu mökillä meni vuodenaikaan nähden uskomattoman lämpimissä merkeissä. Kaiken touhuilun ja rentoutumisen keskellä tapahtui pienen pieni asia, joka sai ajatukset virtaamaan laveasti. Eilen aamulla aamupalapöydässä onnistuin nitkauttamaan oikean (tietenkin!) ranteeni. Oikealla kädellä ei pystynyt puurolautasta nostamaan pöydältä tai kättä nyrkkiin puristamaan.
Oliko ensimmäinen ajatus, miten nyt teen klapit, joita piti tämä päivä tehdä? Käännän kasvimaan?
Ei, ei ollut! Ensimmäinen ajatus oli: kuinka soitan maanantaina pianoa musiikkitunneilla, miten pystyn illalla johtamaan kuoroharjoituksissa.

Eipä aikaakaan kun mieleeni tuli opiskeluaikainen mielenkiintoni kohde. Eräs kurssitoverini oli musiikillisesti melkoisen pätevä ihminen, joka ei koskaan oppinut soittamaan pianoa edes välttävästi, ei sen kummemmin kitaraakaan. Myöhemmin elinkeinoalalle siirtynyt Tarja (nimi muutettu) opetti silti musiikkia useita vuosia ennen ammatinvaihtoa. Eikä ammatinvaihdon syynä ollut piano vaan palkkaus.

Koko tuon ajan paloin halusta päästä seuraamaan Tarjan musikkitunteja: millä hän korvaa soittotaidon puutteensa? Itse kaikkea muuta kuin virtuoosina, mutta silti pianon kanssa hyvin toimeentulevana, tiedän syyllistyväni liian usein tämän monofilharmonian liikakäyttöön: se on niin helppoa!

Koskaan en Tarjan tunneille ehtinyt, mutta tiedän että se olisi ollut opettavaista juuri minulle. Olisin oppinut taatusti jotain, mitä en laiskuuksissani ollut koskaan viitsinyt miettiä.
Nyt lievän 'händikäpin' saaneena en voi kuvitella ottavani esim. sairaslomaa; nyt on siis pakollinen hetki miettiä, miten asian hoidan. Enkä halua mennä helpoimman kautta: kuunnellaan jotain ja opiskellaan musiikin historiaa musatunneilla, lauletaan tuttuja biisejä kuorossa 'näin kun konsertitkin ovat jo ohi'.

Ei! Huomenna opetellaan uusia kappaleita sekä soittamaan että laulamaan niin koulussa kuin kuorossakin. Tavalla tai toisella se onnistuu erinomaisen hyvin. En tosin vielä tiedä niitä keinoja, mutta onhan tässä vielä aikaa.

Juha Holma

Tunnisteet:

12. toukokuuta 2010

9.5.2010 / Marita Pasanen

Onnea, te äidit, työssänne vahvat ja sydämessänne kauniit!

Tänä viikonloppuna olen viettänyt aikaa konserttisaleissa. Tavoistani poiketen, siellä yleisön joukossa. Ja viihdyin, totta totisesti. Lauantaina kuoromusiikkia ja äitienpäivän kunniaksi puhallinorkesteria. Ensimmäinen havainto konserttisaliin astuessa oli, että ilahdun äänistä. Korvat jaksavat vielä tälle keväälle. Voi olla, että kun kuuntelee työkseen lähes tulkoon joka ikinen päivä, niin korvat haluavat totaalisen levon. Alan vähitellen ymmärtää hiljaisuuden retriittejä... Toinen ilahduttava huomio oli, että talven aikana on tapahtunut paljon kehitystä. Pidän opettajien pitkäjännitteisestä työstä ja nappiin osuneista arvioista ohjelmistovalinnassa. Ajattelu kunniaan!

Tänä keväänä olen tutustunut virren voimaan. Kohtaaminen ei ole ensimmäinen, ovathan ne olleet osa elämää lapsesta asti. Mäntyjärven Salvat-koraalidraama sisältää niin väkeviä virsiä vanhasta Virsikirjasta, että niiden analysoimiseen voi käyttää määrättömästi aikaa. Totta puhuen, monet niistä, jotka eivät ole päätyneet tämän hetken viralliseen virsikirjaan, ovat kovinkin ajankohtaisia. Niissä on luonnonmullistukset, kulkutaudit ja ihmisen harhaluulo kaikkivoipaisuudestaan. Ja mitkä melodiat ja poljento! Mistä pääsemmekin lempiaiheeseeni; rytmiin. Mikä kumma se on, että se tuntuu olevan meille suomalaisille edelleen niin arka asia?! Tuijotan tälläkin kertaa, tässäkin asiassa peiliin. Rytmien eteen on joutunut tekemään töitä. Työtä on edessä vielä paljon, että rytmisyydestä saadaan meille suomalaisille luontevaa.

Virsi on avannut uusia ulottuvuuksia laulamiseen. Se oli silta ehdottomasta klassisesta koulutuksesta kansanlaulun värikkääseen maailmaan. Virsi vei lapsuuteen, auttaa ymmärtämään ja hyväksymään omat lähtökohdat. Eihän sitä ihminen voi muulle rakentaa, kuin sille, mitä on alussa sattunut saamaan. En syntynyt muusikkoperheeseen, en laulajan, enkä johtajan lapseksi. Synnyin maalaistaloon, pieneen kylään, keskelle aktiivista kyläkuntaa, jossa vaikuttivat monet kirkon herätysliikkeet. Ei siellä tanssattu, eikä juuri soiteltukaan. Perimätietona ei kulkenut balladeja, eikä juomalauluja. Mutta mehän veisasimme kaikki yhdessä! Ja tuon tajusin nyt, omaa laulamistani näin monta vuotta pohtineena. Meille laulamien on merkki kiinteästä yhteisöstä; turva, ilo ja kohtaaminen. Jotain tämän suuntaista olin jo ajatellut lähteä edistämään koulutusreissuillani; että kaikilla olisi lupa laulaa. Ja nyt huomaan, että se tie on ollut auki lapsuudesta asti. Oi ymmärryksen onnea!

Aamulla on edessä vapaasäestystentti harmoonilla. (kyllä, meillä se on tuttavallisesti kahdella oo:lla). Taas jupisen itsekseni, että osaisipa ihminen edes joskus olla hakeutumatta mitä kummallisempiin tilanteisiin. Minä laulan, en soita. Tai jos soitan, niin viulua. Jokaisen kuoronjohtajan pitää osata laulaa! No joo, on hyvä tulla toimeen koskettimienkin kanssa, myönnän. Ja siksi palaan nyt treenaamaan. Harmooni on siitä kiva soitin, että se hengittää kuin ihminen konsanaan. Ja sitä voi polkea sopivasti niin, että treenaaminen onnistuu muiden nukkuessa. Sitten, kun minusta tulee vanha ja (toivottavasti) viisas, niin vaihdan opetusvälineeni pianosta harmooniin. Se vain toimii siinä hommassa paremmin. Tervemenoa kesän moninaisiin kansanmusiikkitapahtumiin! Siellä tavataan. Sieltä saa uutta potkua ja näkökulmia musiikin tekemiseen.

Marita-äiti