9.5.2010 / Marita Pasanen

Onnea, te äidit, työssänne vahvat ja sydämessänne kauniit!

Tänä viikonloppuna olen viettänyt aikaa konserttisaleissa. Tavoistani poiketen, siellä yleisön joukossa. Ja viihdyin, totta totisesti. Lauantaina kuoromusiikkia ja äitienpäivän kunniaksi puhallinorkesteria. Ensimmäinen havainto konserttisaliin astuessa oli, että ilahdun äänistä. Korvat jaksavat vielä tälle keväälle. Voi olla, että kun kuuntelee työkseen lähes tulkoon joka ikinen päivä, niin korvat haluavat totaalisen levon. Alan vähitellen ymmärtää hiljaisuuden retriittejä... Toinen ilahduttava huomio oli, että talven aikana on tapahtunut paljon kehitystä. Pidän opettajien pitkäjännitteisestä työstä ja nappiin osuneista arvioista ohjelmistovalinnassa. Ajattelu kunniaan!

Tänä keväänä olen tutustunut virren voimaan. Kohtaaminen ei ole ensimmäinen, ovathan ne olleet osa elämää lapsesta asti. Mäntyjärven Salvat-koraalidraama sisältää niin väkeviä virsiä vanhasta Virsikirjasta, että niiden analysoimiseen voi käyttää määrättömästi aikaa. Totta puhuen, monet niistä, jotka eivät ole päätyneet tämän hetken viralliseen virsikirjaan, ovat kovinkin ajankohtaisia. Niissä on luonnonmullistukset, kulkutaudit ja ihmisen harhaluulo kaikkivoipaisuudestaan. Ja mitkä melodiat ja poljento! Mistä pääsemmekin lempiaiheeseeni; rytmiin. Mikä kumma se on, että se tuntuu olevan meille suomalaisille edelleen niin arka asia?! Tuijotan tälläkin kertaa, tässäkin asiassa peiliin. Rytmien eteen on joutunut tekemään töitä. Työtä on edessä vielä paljon, että rytmisyydestä saadaan meille suomalaisille luontevaa.

Virsi on avannut uusia ulottuvuuksia laulamiseen. Se oli silta ehdottomasta klassisesta koulutuksesta kansanlaulun värikkääseen maailmaan. Virsi vei lapsuuteen, auttaa ymmärtämään ja hyväksymään omat lähtökohdat. Eihän sitä ihminen voi muulle rakentaa, kuin sille, mitä on alussa sattunut saamaan. En syntynyt muusikkoperheeseen, en laulajan, enkä johtajan lapseksi. Synnyin maalaistaloon, pieneen kylään, keskelle aktiivista kyläkuntaa, jossa vaikuttivat monet kirkon herätysliikkeet. Ei siellä tanssattu, eikä juuri soiteltukaan. Perimätietona ei kulkenut balladeja, eikä juomalauluja. Mutta mehän veisasimme kaikki yhdessä! Ja tuon tajusin nyt, omaa laulamistani näin monta vuotta pohtineena. Meille laulamien on merkki kiinteästä yhteisöstä; turva, ilo ja kohtaaminen. Jotain tämän suuntaista olin jo ajatellut lähteä edistämään koulutusreissuillani; että kaikilla olisi lupa laulaa. Ja nyt huomaan, että se tie on ollut auki lapsuudesta asti. Oi ymmärryksen onnea!

Aamulla on edessä vapaasäestystentti harmoonilla. (kyllä, meillä se on tuttavallisesti kahdella oo:lla). Taas jupisen itsekseni, että osaisipa ihminen edes joskus olla hakeutumatta mitä kummallisempiin tilanteisiin. Minä laulan, en soita. Tai jos soitan, niin viulua. Jokaisen kuoronjohtajan pitää osata laulaa! No joo, on hyvä tulla toimeen koskettimienkin kanssa, myönnän. Ja siksi palaan nyt treenaamaan. Harmooni on siitä kiva soitin, että se hengittää kuin ihminen konsanaan. Ja sitä voi polkea sopivasti niin, että treenaaminen onnistuu muiden nukkuessa. Sitten, kun minusta tulee vanha ja (toivottavasti) viisas, niin vaihdan opetusvälineeni pianosta harmooniin. Se vain toimii siinä hommassa paremmin. Tervemenoa kesän moninaisiin kansanmusiikkitapahtumiin! Siellä tavataan. Sieltä saa uutta potkua ja näkökulmia musiikin tekemiseen.

Marita-äiti