16. toukokuuta 2010

Huh hellettä!

Pitkä viikonloppu mökillä meni vuodenaikaan nähden uskomattoman lämpimissä merkeissä. Kaiken touhuilun ja rentoutumisen keskellä tapahtui pienen pieni asia, joka sai ajatukset virtaamaan laveasti. Eilen aamulla aamupalapöydässä onnistuin nitkauttamaan oikean (tietenkin!) ranteeni. Oikealla kädellä ei pystynyt puurolautasta nostamaan pöydältä tai kättä nyrkkiin puristamaan.
Oliko ensimmäinen ajatus, miten nyt teen klapit, joita piti tämä päivä tehdä? Käännän kasvimaan?
Ei, ei ollut! Ensimmäinen ajatus oli: kuinka soitan maanantaina pianoa musiikkitunneilla, miten pystyn illalla johtamaan kuoroharjoituksissa.

Eipä aikaakaan kun mieleeni tuli opiskeluaikainen mielenkiintoni kohde. Eräs kurssitoverini oli musiikillisesti melkoisen pätevä ihminen, joka ei koskaan oppinut soittamaan pianoa edes välttävästi, ei sen kummemmin kitaraakaan. Myöhemmin elinkeinoalalle siirtynyt Tarja (nimi muutettu) opetti silti musiikkia useita vuosia ennen ammatinvaihtoa. Eikä ammatinvaihdon syynä ollut piano vaan palkkaus.

Koko tuon ajan paloin halusta päästä seuraamaan Tarjan musikkitunteja: millä hän korvaa soittotaidon puutteensa? Itse kaikkea muuta kuin virtuoosina, mutta silti pianon kanssa hyvin toimeentulevana, tiedän syyllistyväni liian usein tämän monofilharmonian liikakäyttöön: se on niin helppoa!

Koskaan en Tarjan tunneille ehtinyt, mutta tiedän että se olisi ollut opettavaista juuri minulle. Olisin oppinut taatusti jotain, mitä en laiskuuksissani ollut koskaan viitsinyt miettiä.
Nyt lievän 'händikäpin' saaneena en voi kuvitella ottavani esim. sairaslomaa; nyt on siis pakollinen hetki miettiä, miten asian hoidan. Enkä halua mennä helpoimman kautta: kuunnellaan jotain ja opiskellaan musiikin historiaa musatunneilla, lauletaan tuttuja biisejä kuorossa 'näin kun konsertitkin ovat jo ohi'.

Ei! Huomenna opetellaan uusia kappaleita sekä soittamaan että laulamaan niin koulussa kuin kuorossakin. Tavalla tai toisella se onnistuu erinomaisen hyvin. En tosin vielä tiedä niitä keinoja, mutta onhan tässä vielä aikaa.

Juha Holma

Tunnisteet:

0 kommenttia:

Lähetä kommentti

Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]

<< Etusivu