Juha Holma 26.9.2010

Pitkä kuuma kesä on nyt ohi, vaikka jatkoinkin sitä vielä Espanjan helteessä keikkareissulla pari viikkoa sitten. Liekö ilmastonmuutos vai mikä, mutta siellä oli ihan Suomen lämmöt: jatkuvasti yli +30 astetta.

Asuimme Murcian maakunnassa pienellä viinitilalla, josta trippailimme toisilla tiloilla, linnoissa yms, lammastiloilla ja vuoristossa . Ja tietysti esiinnyimme. Kaiken tämän välissä oli kerrassaan hienoa vaellella patikoiden tai – erityisesti aamuisin yksin juosten – huiman jylhissä espanjalaismaisemissa. Harjoituksia unohtamatta. Olin kirjoittanut espanjankielisiin tuttuihin lauluihin sovitukset, joiden treenaaminen jäi todellakin viime tippaan!

Kolmesta esiintymisestämme keskimmäinen oli yleisömäärältään suurin ja tunnelmaltaan kertakaikkisen mainio. Yleisönä oli paikallisia alkuasukkaita ja koko liuta suomalaisia muuttolintuja, muutama britti. Todennäköisesti muitakin kansallisuuksia löytyi, oltiinhan Torreviejassa. Paikallisen aikakäsityksen mukaisesti itse ”lava” oli vielä ruokailijoiden käytössä esiintymisen alkamisajankohdan aikaan, mutta monessa liemessä keitetty ryhmämme ei hätkähtänyt moista: jäipähän enemmän keskittymisaikaa! Tosin turhaan kiirehdittiin henkemme kaupalla vuokra-autoillamme 150 km/h edellinen puolitoista tuntia keikkapaikalle.

Blogeissamme jo muutaman kerran esiintynyt ilmiö tuli vastaan, tosin tällä kertaa käänteisenä. Kohtalaisen mukavasti esitetystä ohjelmistostamme yleisön suosikeiksi nousi kaksi kappaletta. Lukuisten encorejen ja raivoisien aplodien jälkeen varsin moni kävi keikan jälkeen kehumassa konserttia ja ennen kaikkea näitä kahta laulua. Jälkimmäinen sai myös paljon mainintoja sen haastavuudesta.

Tosiasiassa tämä ”haastava” kappale oli ohjelmiston helpoimpia. Täysin käsittämättömästi ihan selkäydinkamaa oleva kappale oli alusta lähtien täysin hajallaan: yhtään soivaa sointua siitä ei löytynyt. Yritin jopa auttaa itse laulamalla – liekö ensimmäinen kerta koskaan – , mutta en edes tiennyt mitä stemmaa käyttäisin pohjana kursiakseni kasaan, mitä kursittavissa oli. Loppuun päästiin, hieman hämmentyneissä tunnelmissa, mutta yhtä aikaa sentään.

Tämä esitys kosketti yleisöä eniten. Miksi? Ensimmäinen syy on ilmeinen: kappale ei ollut heille ennestään tuttu! Sibeliuksen Sydämeni laulusta vastaava versio ei olisi kehuja kerännyt. Ehkä epämääräiset klusterit medianttisten kolmisointujen sijaan antoivat vaikutelman vaikeudesta. Mutta tärkeämpää oli silti konsertin kokonaistunnelma. Olimme saaneet yleisön varauksettomasti puolellemme ennen ”katastrofia”. Jos konsertti olisi nauhoitettu ja joku kuuntelisi äänitettä myöhemmin kotonaan, en jaksa uskoa että kukaan olisi pitänyt tästä esityksestä. Nyt livenä vain esiintyjät kokivat täystyrmäyksen...

Miten yleisö sitten saadaan urheilutermein ylimääräiseksi pelaajaksi? Sitä varmasti jokainen johtaja pohtii mm. kappalevalinnoissaan ja niiden järjestämisessä. Kenties muu informaatio ohjelmalehtisineen voi olla osa koukuttavaa kokonaisuutta. Rento, välitön esiintyminen lienee välttämätöntä. Edellä mainitusta esiintymisestä huolimatta musiikin huolellinen toteutus on tärkeää. Mutta olkoon tämä juttu esimerkki myös siitä, että kaikkeen vaikuttaa myös sattuma. Kuten elämässä yleensäkin!

Juha Holma

P.S. Koska kommentointi on ollut näille blogeille lähes olematonta, jätin tarkoituksella lähes hithcockmaisesti loppuratkaisun auki. Jos joku yleensä joskus näitä lukee, olisi kiva saada vastaavia tai päinvastaisia kokemuksia esiin. Sitä vartenhan blogit kai ovat...

19.9.2010/ Ruut Kiiski

Kävin tänään elämäni ensimmäisen kerran sienessä. Viiden sienestämisestä tietämättömän naisen kesken suuntasimme Nuuksioon mukanamme sienikirja ja kartta. Oli hauskaa lähteä porukalla valloittamaan uusia elämänalueita, nauttimaan ulkoilmasta ja pohtimaan sienien lajeja ja syömäkelpoisuutta. Sienikirjani esitteli yleisimmät ruokasienet, lajit joihin ne helposti sekoittaa ja myös tietenkin myrkylliset lajit. Ilman tuota kirjaa emme olisi tunnistaneet yhtäkään sientä. Ja kirjasta huolimatta meille jäi vielä monta kysymysmerkkiä. Sienten tunnistaminen ei ollutkaan niin helppoa.

Tällä hetkellä kaipailisin samanlaista ohjekirjaa opiskelun jälkeiseen elämään. Teen diplomitutkintoni marraskuussa ja vaikka työtilanteeni onkin vakaa, mietin silti paljon tulevaa ja mahdollisia uusia aluevaltauksia. Mistä löytyy parhaimmat apajat johtajalle? Miten päättää tienhaarassa, mikä on juuri tällä hetkellä se suunta, johon kannatta lähteä? Pitäisikö irrottautua vanhoista ja tutuista kuvioista ja hypätä jonnekin tuntemattomaan? Pitäisikö lähteä valloittamaan maailmaa ja unohtaa kotosuomen liian pienet piirit? Pitäisikö kuitenkin vaan nauttia helposta ja yksinkertaisesta arjesta ja jo nyt jämähtää paikoilleen? Samanlainen olo minulla oli sieniä kerätessä. Jos päätän turhia odottelematta, suuren saaliin toivossa, että ”Kyllä nämä ovat ihan varmasti suppilovahveroita” voi olla, että seuraavana päivänä olen kuollut, koska olen sekoittanut suppilovahveron tappavan myrkylliseen suippumyrkkyseitikkiin... Toisaalta voin pelätä jokaikistä sientä niin paljon, että en uskalla poimia niistä yhtäkään. Ja sienestäminenhän eroaa oikeasta elämästä vain siinä, että sienestäjien avuksi on sentään tehty opaskirjoja!

Meillä ei ole opaskirjaa kertomassa mitä olemme vailla, mitä etsimme tai miten löytäisimme etsimämme elämässä. Olen itse huono tekemään suuria päätöksiä ja sopeutumaan uusiin elämäntilanteisiin. Samalla haluaisin, vielä kun siihen on mahdollisuus, lähteä maailmalle, verkostoitua uudenlaisin paikkoihin, haastaa itseni tekemään uudenlaisia töitä ja vaikka mitä muuta. Ja samalla kuitenkin on aina pelko toisten asioiden menettämisestä. Mitä jos teen jonkun väärän valinnan urallani, jota tulen katumaan? Ehkä paras olisi ajatella, ettei vääriä valintoja olekaan. Loppujen lopuksi moni asia on kiinni vain omasta asenteesta.

Odotan innolla sitä vapauden tunnetta, joka toivottavasti tulee opintojen loppumisen jälkeen. Voin ajatella olevani jollakin tavalla tasavertainen vanhempien kollegoiden kanssa, vaikka toki arvostan heitä ja heidän kokemustaan, jota minulle ei vielä ole. Jollakin tavalla myös koen, että minun täytyy valmistua, jotta voin itselleni ja myös muille näyttää olevani täysin itsenäinen muusikkona ja taitelijana. Olen saanut opetusta ja oppinut paljon, mutta nyt en ole enää kiinni missään, teen itse omat virheeni ja olen rohkeasti omanlaiseni johtaja. Opiskelun päätyttyä varmasti mietin enemmän kuin aikaisemmin sitä millainen johtaja olen, haluanko edistää jotain tiettyä asiaa työssäni, mihin tähtään kuoronjohtajana? Pyrinkö kaikessa työssäni siihen, että teen jotain kuorokulttuuria vavisuttavaa ja ennennäkemätöntä vai panostanko siihen, että kuorolaisillani olisi vain mukavaa ja kaikilla hauskaa?! Itseasiassa nyt kun kirjoitin tuon edellisen lauseen, on pakko sanoa, että kuorolaulu on parhaimmillaan noiden kahden asian yhdistämistä, suuria haasteita ja antoisaa oppimista mukavassa seurassa. Ehkäpä tähtään työssäni siihen!

Sieniretkemme päätyttyä toin kotiin sangollisen sieniä. Olimme keränneet vähän kaikenlaisia, kunhan ne vaan kelpasivat syötäviksi. Levitin kaikki pöydälle ja avasin vielä sienikirjan. Siinä vaiheessa menin taas hämilleni. Olimme metsässä varmoja tietystä lajista, mutta nyt kun katsoin kirjaa ja selostusta uudelleen, en ollutkaan enää niin varma. Lopputulos oli se, että pidin mustatorvisienet, niitä ei ainakaan voi sekoittaa mihinkään muuhun lajiin, ja muut heitin pois. Vain tekemällä ja kantapään kautta oppii. Ensi kerralla olen viisaampi ja ehkä myös hitusen itsenäisempi sienestäjä.

Dani Juris / 12.9.2010

Tällä viikolla alkoi toden teolla tuntua siltä, että arki on lähtenyt taas käyntiin. Olen nyt tavannut kaikki tänä syksynä johtamani kuorot pitkän kesätauon jälkeen - lukuunottamatta Sibelius-Akatemian vokaaliyhtyettä, sillä opetus alkaa vasta ensi viikolla. Töitä riittää, uutta opeteltavaa on ja ohjelmiston suunnittelukin on joidenkin kuorojen osalta vielä hieman kesken. Vuosien kuluessa olen kuitenkin huomannut, että sitä ajautuu loppumattomaan suohon, jos ihan kaikista detaljoista stressaa kuukausia etukäteen. Itselleen vielä tuntemattomia teoksia on kiva harjoitella ja pohdiskella samalla, kuin kuorolaisille on jo jaettu nuotit. Ketään hallituksen jäsentä ei haittaa, jos kevätkonsertin 2011 kappalejärjestys ei ole vielä varmistunut. Lopputulos ratkaisee, ja ainakin viime kevään perusteella voin sanoa kaikkien johtamieni kuorojen onnistuneen aivan upeasti omissa kevätkonserteissaan. Jos aina täytyy ajatella, mikä hieno konserttiteema olisi paikallaan syksyllä 2012 tai miten juhlistaa juhlavuotta 2013, koska pääsee rauhoittumaan oman työnsä parissa?

Kaikilla kuoroilla riittää kuitenkin joka tapauksessa laulettavaa. Savolaisen Osakunnan Laulajat aloitti torstaina syyskautensa virittämällä itsensä d-molliin Mozartin Requiemiä varten. Teos esitetään marraskuussa yhdessä Pohjalaisen Osakunnan Laulajien sekä Jyväskylän yliopiston sinfiksen kanssa Satu Simolan johdolla. Saman kuun lopussa lähdetään kiertämään Savoa a cappella -ohjelmistolla. Kamarikuoro Kaamos aloitti syyskautensa esiintymällä 4. kansainvälisessä lymfologien kongressin cocktail-tilaisuudessa. Jätimme tavarat juhlasalin viereiseen keittiöön ja availimme ääniä tarjoilijoiden suhatessa laulajien välistä cocktail-tarjottimet ilmassa. Kesän kansainvälisen kilpailumenestyksen jälkeen Kaamos kiertää lokakuussa kolme kaupunkia Pohjanmaalla. Ohjelmistosta mainittakoon Francis Poulencin Un soir de neige (esitysohje: iho kananlihalla koko kolmannen osan ajan) sekä tälläkin hetkellä päässäni soiva Mikko Heiniön Pelimanni.. halitulijallaa!

Helsingin Diakoniaopiston henkilökuntakuoro Diafonia käynnisti sekin syyskautensa esiintymällä juhlissa. Lisäksi olen tämän syksyn ajan äitiyslomasijaisena YLE:n henkilökuntakuoro Ylennyksen johtajana. Voisi siis hyvin kuvitella, että tämäkin olisi ollut hyvin stressaava viikko, mutta toisaalta koen oloni nyt levänneeksi ja virkeäksi (tosiasiassa kirjoitan tätä sängyssä maatessa, mutta ainakin mieli on valpas!). Kuten Kari edellisessä kirjoituksessa mainitsi, stressinsietokyky on kuoronjohtajalle tärkeää. Itse olen kokenut pystyväni vaikuttamaan stressin tasooni kiinnittämällä huomiota pieniin asioihin arkipäivän aikana. Näitä ovat esimerkiksi turhan kiiruhtamisen välttäminen. Jos raitiovaunu menee nenän edestä, seuraava tulee pian. Jos punaisissa valoissa täytyy pysähtyä, ehtii ihastella ympärillä olevaa syysmaisemaa. Jos kävelen portaita, en suostu enää harppomaan niitä kaksi kerrallaan, koska se säästää aikaa ehkä parisen sekuntia.

Viime kevään stressin ja erittäin suuren työmäärän jälkeen olen ainakin tämän viikon harjoituksissa kokenut, että rauhoittua ei tarvitse pelkästään siirtyessä paikasta A paikkaan B, vaan sen voi tehdä myös paikoissa A ja paikoissa B. Harjoituksissa on paljon mukavampaa, kun tajuaa, että kenelläkään ei ole kiire mihinkään. Omasta työstä ja kuoron ohjaamisesta on lupa nauttia rauhassa, kun seuraaviin konsertteihin on vielä aikaa. Opintopisteet täytyy saada kerättyä, mutta se ei tapahdu ainakaan juoksemalla hysteerisesti ympäri Sibelius-Akatemian toimipisteitä (sitähän on tullutkin tehtyä). Toivon meille kaikille kuoronjohtajille, että saisimme ja osaisimme aloittaa syksyn työmme rauhassa, omina itsenämme sekä ilman turhaa stressin painoa. Ennen kaikkea toivon, että tämä olotila säilyisi jouluun asti, sillä näin saadaan sekä kuorot että itsemme nauttimaan mahtavasta kuoromusiikissa - ilman paineita!

Kari Turunen / 5.9.2010

Syysstressiä

On uskomatonta, miten vieraalta kauden ensimmäisiin kuoroharjoituksiin meneminen voi tuntua. Äänenavaukseen ei ole yhtään ajatusta, harjoittamisesta muistaa vain kaikki ne ulottuvuudet, jotka kokee hankaliksi ja johtaminen tuntuu lähinnä teennäiseltä elehtimiseltä. Ja tämä kaikki matkalla kuoroon, johon menee mielellään ja jolta odottaa vain hyvää.

Onneksi pelkoni hälvenivät tänäkin syksynä jo ensimmäisen puolen tunnin aikana ja työ alkoi pian tuntua tutulta. Jäin kuitenkin miettimään, mistä tällaisessa omituisessa prosessissa on kyse. Jos olisin valmistautunut kauteen tai ohjelmistoon huonosti, voisin ymmärtää jännitykseni. Siitä ei kuitenkaan ollut tällä kertaa kyse: ensimmäisessä harjoituksessa tuttu kuoro (ja jonka kanssa olin kesällä tehnyt hyvän muutaman päivän periodin) lauloi tuttua musiikkia.

Epäilenkin, että kyseessä on sellainen ilmiö, jossa oireet johtavat harhaan ja hautaavat todellisen syyn jonnekin omien pelkojen ja epävarmuuksien alle. Minä nimittäin epäilen, että minun kohdallani kyse on siitä, että kaiken hyvän lisäksi kuorokauden alku tuo elämään sellaista, jota ilman on hengittänyt kesän niin vapaana: stressin.

Kesän aikana tottuu siihen autuaaseen tilaan, että kantaa vastuuta lähinnä itsestään ja läheisistään. Syksyn tullen sitä on taas vastuussa kymmenien ihmisten yhteisen prosessin tuotoksista. Se olisi jo sinänsä vaativaa ilman sitä kaikkein rasittavinta piirrettä: kokonaisuudessa on paljon elementtejä, jotka ovat oman vaikutusvallan ulkopuolella. Sitä tietää tänäkin syksynä vielä kantavansa huolta kaiken maailman asioista - usein aiheesta, välillä ihan turhaan.

Stressi sinänsä ei ole mikään hirviö minulle. Sen ansiosta saan aikaiseksi monia hienoja asioita, jotka kattoon syljeksimällä jäisivät syntymättä. Kuvittelen jopa kestäväni stressiä todella hyvin. Mutta en voi sanoa, että erityisesti kaipaan sitä. Päätellen siitä, miten reagoin kauden alkuun, saatan alitajuisesti toivoa aika kovastikin sitä, että voisin jatkaa stressitöntä kesäeloa pidempäänkin.

Muistan pari vuosikymmentä sitten käymäni keskustelun belgialaisen kokeneen kuoronjohtajan kanssa, joka kysyi mitkä ovat kuoronjohtajan kolme tärkeintä ominaisuutta. Vastaus kuului: stressinsietokyky, stressinsietokyky ja stressinsietokyky. Alan ymmärtää mistä mies puhui. Se taitaa olla se hinta, jonka tämän ammatin runsaista eduista saa maksaa.

Ei kai sitten muuta kuin leuka alas ja kohti uusia stressejä.