17.10.2010 / Teemu Tommola

Vaikka kesälomalle lähtiessä olisin tyytyväinen taakse jääneeseen kauteen ja sen konsertteihin, tulee minulle uuden laulukauden lähetessä usein sellainen tunne, että nyt pitäisi uudistua, löytää tuore tekemisen tapa ja keksiä jotain ihan erityisen innostavaa ja kuoroa kehittävää. Siihen tunteeseen sitten useimmiten vastaan keksimällä jonkin uuden ääniharjoituksen tai harjoitusmetodin tai lupaamalla itselleni sitä sun tätä. Harvoin kuitenkaan tapahtuu mitään korvin kuultavaa. Paitsi tänä syksynä.

Syksy alkoi jokavuotisella Art Goes Kapakka -tapahtuman Kuorojen kierroksella, jonka kai useimmat johtajat delegoivat varajohtajilleen mutta jossa minä olen halunnut olla aina mukana, mukamas laatua valvoakseni. Tänä vuonna kapakkakeikat eivät vain menneet ollenkaan hyvin. Miettiessäni, mikä minua niissä eniten vaivasi, totesin, että kuoron fraseerauskulttuuri on päässyt rempalleen: säkeen muoto ei hahmotu, painottomat tavut töksähtelevät ynnä muuta sellaista. Päätin, että tämä asia korjataan nyt heti.

Heitin puolet tulevan vuoden mutkikkaista ohjelmistosuunnitelmista roskikseen ja valikoin niiden sijaan joukon helpohkoja, enimmäkseen homofonisia säkeistölauluja: kansanlaulusovituksia, Orlando di Lasson madrigaaleja jne. Kaikkea sellaista, minkä nuotit on helppo oppia; ja tietenkin hyvin sävellettyä, täysipainoista, koskettavaa. Kävin mielessäni läpi kuoroni ominaispiirteet, mietin mitä puolta haluaisin lisää, haeskelin kirjallisuudesta vinkkejä. Muistutin myös itselleni, että omassa lyöntitekniikassani voi olla jotakin, mikä estää fraasin luontevan kaarroksen. Ja päätin pitää korvani auki.

Uusi lähestymistapa vaikutti heti hyvältä. Ensin huomasin sen omasta poikkeuksellisesta innostuksestani. Työ tuntui merkitykselliseltä ja palkitsevalta. Sitten alkoi tuntua, että laulajatkin ovat jotenkin innoissaan. He varovat vähemmän ja toteuttavat omaa musikaalisuuttaan rohkeammin. Kukaan ei ole valittanut pääsevänsä liian helpolla. Päinvastoin vaadin kuorolta enemmän kuin ennen. Musiikki hengittää paremmin, ja silloin tällöin pilkahtelee uusi, muhevampi sointi.

Nyt kyselen itseltäni: ”Mikä meni oikein?” ”Onko tämä pysyvä muutos?” Ja: ”Voinko oppia tästä jotain vastaisuuden varalle?” En usko, että kaikki ongelmat ratkaistaan parissa kuukaudessa vaihtamalla laulut helpompiin, tai että nousukausi alkaa, kun vain tarpeeksi tahtoo. Pikemminkin arvelen, että onnistuin vahingossa siinä, mitä olen vuosia yrittänyt: sain kuorolaiset vapauttamaan piilevää osaamistaan.

Jos laulut ovat tarpeeksi helppoja, jotta laulaja säästyy houkutukselta mennä johtajan taakse piiloon, ja jos johtaja osaa tehdä tarpeeksi selväksi, miten paljon laulaja voi vaikuttaa esityksen vivahteikkuuteen, tuloksena saattaa olla oma-aloitteinen, aktiivisesti musisoiva kuoro. Sellaisen eteen voi sitten huoleti kantaa mutkikkaampiakin partituureja. Toki prosessi on kesken ja voi hidastua tai lopahtaa milloin vain – mutta jos kehitys jatkuu samaa vauhtia, raportoin siitä varmasti taas kahdeksan viikon kuluttua!