31. lokakuuta 2010

Kari Turunen / 1.11.2010

Vietin syyslomani Roomassa. Vatikaanin kirjasto oli pitkän remontin jälkeen auennut entistä ehompana ja päätin uskaltautua sinne tutkimaan renessanssiajan nuotteja. Nippu suosituksia kourassa selitin asiani ensin sveitsiläiskaartin sotilaalle Santa Annan portilla ja sen jälkeen kirjaston sihteeristölle kirjaston aulassa. Vaikka kirjasto on nyt elektronisen moderni, yksi on ennallaan: ilman italiankielen alkeita ei pitkälle pötki. Sain joka tapauksessa tankero-italiallani selvitettyä asiani ja esiinnyttyä muutenkin riittävän vakuuttavasti, että minulle saattoi antaa neljä päivää voimassa olevan kirjastokortin, jolla pääsi tutustumaan Vatikaanin kirjallisiin aarteisiin. Pienellä kanssavierailijoiden avustuksella löysin tieni kaikista pyhimpään eli käsikirjoitusten saliin.

Lukusali vaikutti aluksi askeettiselta suorakulmiolta puupöytineen ja tuoleineen. Lähempi tarkastelu kuitenkin osoitti salin ensivaikutelmaa komeammaksi. Lattiat olivat kiiltävää marmoria, holvikatossa oli ilmeisesti jonkin paavin vaakuna. Toisella seinällä oli korkeat sisäpihalle katsovat ikkunat, joissa oli vahvat kalterit ja vastaseinällä oli syvennyksissä päivystämässä aidoilta näyttäviä antiikkipatsaita. Takaseinällä pari vanhaa paavin tai kardinaalin muotokuvaa valvoi salia, samoin kuin palvelutiskin yläpuolella ristiinnaulitun kuvan alla majaillut paavi Pius XI:n pronssinen rintakuva.

Kaikkea tällaista ehdin katsella odotellessani ensimmäiseksi päiväksi tilaamaani kolmea nuottikokoelmaa, kahta stemmakirjojen sarjaa Pietarinkirkon kuoron arkistosta ja yhtä paavin kuoron kuorokirjaa. Ehdin myös katsella salin muita asukkeja, tutkijoita eri puolilta maailmaa. Yksi näytti tavaavan pienenpientä vihkosta, joka vaikutti olevan kreikkaa; toinen luki dokumenttia, joka näytti paavin viralliselta kirjeeltä kauniine väreineen ja sinetteineen; kolmas käänteli valtavan vanhan latinankielisen raamatun sivuja. Pelkäsin koko ajan, että joku keksii minun olevan kuokkavieras tässä oikeiden tutkijoiden pyhätössä ja heivaa minut niska-takamus -otteella ulos koko rakennuksesta.

Tunne vain paheni kun ensimmäisenä sain ensimmäisenä eteeni melko huonokuntoisen kuorokirjan, joka tunnetaan arkistotunnuksella CS 22. Kirja on peräisin 1560-luvun puolen välin paikkeilta ja valtaosin silloisen pääkirjurin Johannes Parvuksen käsialaa. Tästä kirjasta löytyy mm. Palestrinan kuuluisa Missa Papae Marcelli mahdollisesti varhaisimpana säilyneenä versiona. Kirja on jo niin hauras, että kun sen avaa, sivuilta tippuu pieniä paperinpaloja – ilmeisesti muste on polttanut paperiin joillain sivuilla aika pahojakin reikiä. Hullut kun antavat tällaisen minulle, ajattelin, ja aloin varovasti käännellä sivuja.

Kirja on valtava: yhden sivun koko on noin 65 x 45 cm eli yksi aukeama on lähes puolitoista metriä leveä. Hymyilin kun muistin, että virkaiässä nuorimman alton tehtäviin kuului kantaa kuorokirjat laulajiston telineelle. Olin mielessäni kuvitellut homman vastaavan vähän isomman kuorokansion kantamista, mutta tämähän edellytti ihan oikeaa fyysistä työtä. Kirja varmasti painoi kymmenisen kiloa!

Yhdellä aukeamalla on jonkin jakson kaikki stemmat erikseen aseteltuna: sopraano- ja tenoristemmat allekkain vasemmalla sivulla ja altto- ja bassostemmat oikealla sivulla. Yhden nuotinpään koko on noin 1,5 x 1 cm. Katselin sivuja miettien sitä, kuinka moni laulaja tällaisesta kirjasta oikein voisi yhtä aikaa laulaa. Kuusi laulajaa ihan varmasti, kaksitoistakin vielä jotenkuten. Hyvin vaikea kuitenkin kuvitella, että tästä kirjasta voisi kokonainen kuoro laulaa (paavin kuorossa oli 1500-luvun lopulla noin 25 laulajaa). Joko laulajat osasivat tämän perusohjelmiston niin hyvin, että nuottia tarvittiin vain muistin tueksi tai ehkä sitten kaikki eivät laulaneetkaan polyfonisia osioita.

Kokemus laulamisesta on tuollaisten nuottien kanssa joka tapauksessa erilainen: kun muiden stemmoja ei voi silmillään millään seurata, on pakko kuunnella paljon huolellisemmin. Myös kokonaisuutta kasassa pitävä lyönti, tactus, kasvaa paljon tärkeämmäksi. Ja se nyt on tietenkin itsestään selvää, että tahtiviivojen puuttuminen muuttaa stemman perushahmoa valtavasti – musiikki ei hahmotu kahden iskun laatikoihin, vaan yhtäältä yhden iskun tactuksen ympärille ja toisaalta pitkiin lineaarisiin linjoihin tyyliin fraasin alku – huippu – kadenssi.

Vaikka renessanssimusiikista on kirjoitettu ainakin pari kirjastollista kirjoja, on erikoista, että kukaan ei tunnu olevan kiinnostunut käytettyjen nuottien vaikutuksesta musisointiin. Ylipäätään välitön, konkreettinen ja kokemuksellinen on kiinnostanut musiikkitieteilijöitä vähemmän kuin yleinen, abstrakti ja teoreettinen. CS 22 -kuorokirjan sivuja käännellessäni se tuntui minusta sittenkin aika ohuelta siivulta todellisuutta.

0 kommenttia:

Lähetä kommentti

Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]

<< Etusivu