Kari Turunen / 24.1.2011

Olemisen sietämätön keveys

Istuin toissapäivänä hieman vastentahtoisesti oppilaitokseni järjestämässä
opintosuunnitelmakoulutuksessa. Alustajana toiminut kasvatustieteilijä kuitenkin löi pöytään hyvin kiinnostavia ajatuksia. Vastentahtoisuus vaihtui ajatusten iloiseen sekamelskaan. Huomaan, että niistä osa kytkeytyi yllättäen myös pohdintoihini omasta kuorotyöstäni.

Ihan lyhyesti kyse oli siitä, että kun opintosuunnitelmia on tehty viimeaikojen virtausten ja ulkoisten painotusten pohjalta, on tuloksena ollut se, että pedagogiset, tai oikeastaan sisällölliset lähtökohdat ovat jääneet jalkoihin. On ryhdytty tuottamaan suorituksia ja työelämälle kelvollisia opiskelijatuotteita. Siinä touhussa on saattanut unohtua, että se keskeinen tekijähän on opiskelija ja hänen oppimisensa, kasvamisensa ja rakentumisensa. Opiskelija ei välttämättä siis olekaan
opintojen objekti, vaan subjekti.

Alustaja jakoi opetussuunnitelman pedagogiset tavoitteet kolmeen osioon: tietämiseen, tekemiseen ja olemiseen. Nuo kaksi ensimmäistä lienevät aika selviä. Olemisessa on kyse opiskelijan kiinnittymisestä siihen prosessiin, joka tuottaa tietämistä ja toimintaa. Olemisen ominaisuuksia ovat itseluottamus, itsesäätely ja reflektiivisyys. Siis tässä kaiketi nostetaan näkyväksi se, että opiskelija on motivoitunut siihen, mitä opiskelee; kokee kehittyvänsä niin tiedoissa, taidoissa kuin ihmisenäkin. Jotenkin tähän maailmaan palaten ja vähän karrikoiden: emme tavoittele sellonsoiton
taitoa, vaan osaavaa ja eheää sellonsoittajaa.

Ja miten tämä sitten liittyy kuorotyöhön? Lähinnä sen kautta, että olen jo pidempään pohtinut sitä, mitä minä viime kädessä kuoron kanssa tavoittelen. Konserttien pitäminen ei oikein riitä, eikä hyvän musiikin esittäminenkään. Sellaisista laadullisista tavoitteista kuin ”haluamme olla Suomen paras” tai ”haluamme olla huippukuoro” hämmennyn yleensä täysin. Miten sellaisia voi ylipäätään
mitata? Ja jos sitä voisi mitata, mitä tavoitteen saavuttamisesta seuraisi?

Näiden pohdintojen takia tuo kolmijako tietäminen – tekeminen – oleminen tuntui niin hyvältä. Huomaan, että olemisen painotus aika hyvin kattaa sen, mihin olen jo pidempään halunnut pyrkiä. Viime kädessä haluan, että kuoro kokonaisuutena ja sen yksilöt erikseen kasvavat paitsi taidoissa ja tiedoissa, myös itseluottamuksessa, itsesäätelyssä ja reflektiivisyydessä. Haluan, että laulajat kiinnittyvät siihen tiedollis-taidolliseen prosessiin, joka johtaa konsertteihin, matkoihin, levytyksiin
– ja joskus myös ulkoisiin kiitoksiin. Minä uskon, että siellä missä näin tapahtuu, syntyy myös musiikillista hyvää.

Toissapäiväisen opintosuunnitelmatyön yksi keskeinen ajatus oli, että pedagogiset syvätavoitteet täytyy tehdä näkyväksi. Jos suunnitelmiin kirjataan ainoastaan tiedolliset ja taidolliset tavoitteet, todellisuus myös muovautuu niiden suuntaan. Kuinka syvätavoitteet saisi näkyväksi kuorotyössä? Puhummeko me tarpeeksi niistä syvimmistä tasoista, jonka takia työtä viime kädessä tehdään ja siihen sitoudutaan?