7. huhtikuuta 2011

10.4.2011/Juha Holma

Paras Kuoro Sota

Eipä pari vuotta sitten olisi tullut mieleen, että kuoro-ohjelmat pyörivät yhtäkkiä viikonloppujen prime timessa. Se hän on vain iloinen uutinen! Näin rakastamamme toiminta saa arvostusta, näkyvyyttä ja sitä kautta uusia laulajia. Vai saako?

Suomen paras kuoro –ohjelmassa kuulee jonkin verran ihan oikeaa kuorolauluakin, joskin näkökulma kuorolauluun on kovin kapea, mutta Kuorosota on jopa valheellisesti nimetty: siinä pääasia on aivan muualla kuin kuorossa ja kuorolaulussa. Onko tosiaan niin, että kuoro kelpaa televisioon ainoastaan silloin, kun siitä irrotetaan toiminnan ydin? Päälle liimataan glitteriä, bling-blingiä, enemmän tai vähemmän teennäistä koreografiaa, särökitarat ja rockhenkisesti käyttäytyvä yleisö.

Sivistyneenä (?) kuoroihmisenä pyrin alkuun jättämään nämä ohjelmat kokonaan katsomatta. Pikku hiljaa huomasin tekeväni saman kuin moni muukin: kukaan ei tunnusta lukevansa Seiskaa, mutta silti sitä myydään satojatuhansia joka viikko.
Kaikki alkoi salakatsomisesta. Halusin nähdä, miten tutu kuoronjohtajat ja laulajat täällä toimivat. Ihan vaan vähän vilkaisen, mutta paheksun silti formaattia. Sen voin näin julkisesti myöntää, että kuorosota jätti minut täysin kylmäksi; se ei yksinkertaisesti antanut mitään minulle. Ei tuonut mitään mielenkiintoista eikä viihdyttänyt lainkaan. Sinällään surullista, kun tietää, että lavalla oli suuret määrät hyviä kuorolaulajia – muunlaiset eivät siinä vauhdissa edes pärjäisi. Syy ei ollut edes aikaisemmin mainitsemani rock-musiikki maneereineen. Kyllä kuoroilla voi sitä tehdä ja olen kuullut sitä myös hyvin tehtynä. Ei vaan kolahtanut!

Mutta Suomen paras kuoro sai minut koukkuun. Siellä tuskin nimensä mukaista kuoroa koskaan kuullaan – sinällään jo ajatus on absurdi, että joku olisi ’se paras kuoro’. Eikä kuivassa studiossa lauletut renkutukset sinällään saaneet minua liimautumaan sohvalle. Mikä sitten sai kyynisen viisikymppisen koukutettua? Ilmeisesti tuomariston kommentit. Kolme hyvin eri lähtökohdista tulevaa henkilöä pika-analysoi esityksiä, mistä tulee tärkeä viesti jokaiselle kuoronjohtajalle: asioita voi nähdä monella eri tavalla. Konserteissamme on aina kymmeniä, satoja – joskus jopa tuhansia – analysoijia ja jokainen näkee asiat subjektiivisesti. Se mikä minusta oli konsertissa hyvää saattaa jostain kuulijasta olla tylsää, mielenkiinnotonta tai jopa vastenmielistä. Ja hän on subjektiivisesti aivan oikeassa.

Klassisesti kuorolaulua ajatellen välillä kovin vaatimattomien esitysten jälkeen on hauskaa myös odotella, mitähän hyvää Seppo tuostakin jollotuksesta löytää. Ja ainahan sieltä jotain löytyy, välillä ympäripyöreää, välillä oivaltavaakin.
Itse kilpailu on aika vastenmielistä molemmissa formaateissa. Vaikka pisimmälle pääsevät ovat yleensä myös oikeasti melko hyviä kuoroja, tulokset eivät nosta parasta esiin kuin vahingossa. Kyse ei ole edes siitä, mitä kansan syvät rivit ajattelevat. Näin eduskuntavaalien alla ei voi olla huomaamatta yhtäläisyyttä valintaperusteissa: äänestäjät on kuoro-ohjelmissakin itse kalastettava turuilla ja toreilla liikkuen, sosiaalisessa mediassa näkyen ja sukulaisia ja kummin kaimoja lähestyen. Laulu itsessään on pienessä roolissa. Mutta tästä kai syntyy se TV-ohjelmille tärkeä draama. Ja itse voi tuloksien jälkeen joko myhäillä tai todeta: ”Väärin sammutettu!”

0 kommenttia:

Lähetä kommentti

Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]

<< Etusivu