Ruut Kiiski/04.04.2011

Katselin eilen vanhoja kuoronjohtonauhoja vuoden takaiselta kuoronjohtotunnilta. Onneksi olin säästänyt juuri kyseisen nauhan, sillä olen useasti ajatuksissani palannut juuri nauhalla olleeseen tuntiin ja miettinyt, että mitä siinä hetkessä oikein tapahtui. Muistan tunnin hyvin, koska siitä jäi itselleni erittäin hyvä ja tyytyväinen olo. Johdin mielestäni hyvin ja sain suoraa palautettakin tuosta johtamisesta, eli laulajat lauloivat juuri niinkuin halusin heidän laulavan. Ja kun katsoin tätä videota, näin ne samat hyvät asiat ja muistin sen tunteen, joka minulla silloin oli: Minä todella johdan tätä kuoroa ja saan kuorosta kaiken sen ulos mitä haluan. Ja oman tunteeni lisäksi nämä asiat näkyivät myös nauhalla! (Yleensä kuoronjohtovuoron jälkeen tuntee itsensä suureksi taiteilijaksi ja tunteiden tulkiksi mutta jälkeenpäin videota katsellessa sitä usein miettii, että miksi en näe sitä samaa jota hetki sitten koin?)

Meillä kaikilla on varmasti ollut tällaisia kertoja, että kaikki palaset loksahtavat kohdalleen. Mutta voisiko sen saada pysyväksi olotilaksi, tai edes hetkeksi taiottua takaisin? Jos olen kerran johtanut noin hyvin, kai sen pitäisi olla helposti löydettävissä uudestaan. Nälkä myös kasvaa syödessä, haluan päästä uudestaan siihen samaan pisteeseen ja siitä vielä pidemmälle. HALUAN olla parempi johtaja! Ja kaiken lisäksi minulla on vielä videolla todisteita siitä, että PYSTYN olemaan parempi!

Samaa asiaa olen miettinyt kuorolaisteni kanssa. Miksi täydellisyyttä hipovat läpimenot kappaleista tuntuvat vahingoilta? Miksi harjoituksessa kerran hienosti onnistunut kappale voi kuitenkin esityksessä epäonnistua? Mistä asioista on koottu kuoronlaulajan täydellinen konserttikokemus? Mitä siiden vaaditaan? (Puhuessani täydellisyydestä, tiedostan, että sellaista ei ole olemassa. Sovitaan, että täydellisellä tässä tekstissä tarkoitan erittäin hyvää, jotain ennenkokematonta!)

Muistan yhden konsertin kuoroni kanssa, jossa tunnelma oli täydellinen. Tunsin, että kommunikointimme kuoron kanssa oli herkkää ja kaikki aistivat tunnelman samalla tavalla. Jos kuoro oli keskittynyt, täytyy sen tarkoittaa sitä, että minäkin olin. Myös kuulijoilta saamani palaute oli samanlaista, kyyneleet virtasivat yleisön puolella ja tunninmittaisesta "ihan tavallisesta" kuorokonsertista olikin tullut elämys. En muista miten kuoro lauloi, muistan vain sen olotilan ja sen miltä musiikki tuntui. Siinä hetkessä ei ollut kysymys oikeiden nuottien laulamisesta samaan aikaan, vaan yhteisestä kokemuksesta, jonka onnistuimme vielä välittämään eteenpäin.

Musiikki todella syntyy hetkessä ja kappaleet luodaan uudestaan jokaisessa esityksessä. Toisaalta se on myös tässä hommassa hienointa. On vaikea ennustaa sitä hetkeä, jolloin palaset tulevat loksahtamaan kohdalleen. Mutta me puhummekin nyt elävästä musiikista, jota esittävät elävät ihmiset toisille eläville ihmisille. Harjoittelemalla ja kovalla työllä voimme päästä aika lähelle täydellisyyttä, mutta se ei onneksi riitä. Onneksi myös muut asiat vaikuttavat lopputulokseen, vain sillä tavalla voi syntyä niitä maagisia hetkiä, joita ei osaa edes analysoida.

Omaa johtamistani en kuitenkaan aio jättää vain maagisten onnistumisten varaan vaan aion päästä lähemmäksi sitä olotilaa jonka vuosi sitten koin. Etsiminen alkakoon nyt. Löysinkö sitten mitään, sen kuulette ensi kerralla!