25. syyskuuta 2011

25.9.2011/ Ruut Kiiski

Ajoimme eilen mieheni kanssa Helsingistä Jyväskylään hääjuhliin ja illalla takaisin. Autossa tuijotin metsää, ja huomasin ensi kertaa kaikki kauniit värit. Syksy on siis tullut. Itse olen ollut niin muissa mietteissä koko elo- ja syyskuun, etten ollut kauniita ruskan värejä vielä huomannut. Toisaalta, kun päivittäin kulkee sateenvarjon alla vesilätäköitä väistellen, on niitä värejä aika vaikea huomata!

Hain viime keväänä kuoronjohtajakilpailuun (6th International Competition for Young Choral Conductors) ja onnekseni minut hyväksyttiin mukaan. Kilpailu pidettiin viime viikolla Unkarissa. Otin kilpailun ja siihen harjoittelemisen tosissani, mutta samaan aikaan totesin, että minulla on työni, jota en halua kilpailun takia laiminlyödä. Uutta ohjelmistoa piti harjoitella siis kisan lisäksi myös kuorojeni syyskautta varten. Päätin myös, etten ota tunteja opettajilta, vaan valmistaudun kilpailuun yksin, omilla tämänhetkisillä taidoillani. Sijoituin kilpailussa toiseksi ja se toi minulle paljon uutta itsevarmuuttaa omaa työtäni kohtaan. Seisoin tekemieni päätösten ja näkemysteni takana aikaisemminkin, mutta nyt uskallan puolustaa niitä vielä enemmän, koska koen, että sain hyvää palautetta omasta tavastani tehdä töitä ja johtaa kuoroa. Yksi tavotteistani olikin olla jokaisella kierroksella mahdollisimman aito oma itseni, ja työskennellä juuri omalla tavallani. Parasta kokemuksessa oli se, että toisesta sijasta huolimatta, sain yhdeltä tuomariston jäseneltä erittäin rakentavan palautteen ja pitkän listan asioista, jotka voin tehdä vielä paljon paremmin!

Oli mielenkiintoista tavata muita nuoria kuoronjohtajia ympäri maailmaa ja kuulla heidän opinnoistaan ja töistään. Monet olivat hyvin yllättyneitä kuullessaan, että Sibelius-Akatemian kuoronjohtoluokalla on tällä hetkellä VAIN 7 opiskelijaa. Ja vielä hämmästyneempiä siitä, että heillä on käytössään 16 palkattua laulajaa neljän tunnin ajan melkein joka viikko. Kilpailussa oli 17 osanottajaa ja suurin osa heistä opiskeli tai oli opiskellut muualla kuin kotimaassaan. Monelle syy oli yksinkertainen, kotimaassaan heille ei ollut tarpeeksi korkeatasoista opetusta tarjolla. Meillä Suomessa on siis ensiluokkaiset mahdollisuudet opiskella kuoronjohtoa.

Tajusin matkalla taas kerran kuinka tärkeää on verkostoitua. Kuoronjohtopiirit eivät ole kovin suuret edes koko Euroopan alueella. Monet kilpailijoista tunsivat toisensa ja itsellenikin joukossa oli monia tuttuja kasvoja. Suomi on kuoronjohtoa ajatellen pieni maa ja valitettavan kaukana Keski-Euroopasta. Hyvä puoli on se, että ulkomailla ei tarvitse olla kauankaan kun on jo täysin tuulettunut olo! Seurasin mielenkiinnolla eri johtajien vahvoja näkemyksiä musiikista. Eräs venäläinen nuori johtajanainen oli täysin vakuuttunut siitä, että uuden musiikin säveltäminen on täysin turhaa, koska hienoin musiikki on jo sävelletty aikaisemmin. Hänellä ei ollut mitään tarvetta koskea romantiikan ajan jälkeen sävellettyyn musiikkiin! Ruotsalaisjohtajan kanssa nyökyttelimme hiljaa vieressä ja mietimme kuinka erilaisen musiikillisen kasvatuksen olemmekaan saaneet!

Olin myös iloinen tilaisuudesta keskittyä omaan johtamiseeni ilman kuoroani. Harjoitellessani opin monta asiaa itsestäni, tavoistani ja johtamisestani, jotka olisivat jääneet tajuamatta, jos en olisi ottanut tätä haastetta vastaan. Suosittelen siis kaikille, muistakaa haastaa itsenne, helposti haastamme aina vain kuoromme!

12. syyskuuta 2011

12.9.2011/ Kari Turunen

Ajan henki ja harmonian ihme

Kuuntelin reilu vuosi sitten ruotsalaisen tutkijan esitelmää kuorolaulusta etnologin näkökulmasta. Pakollisten termimääritelmäkiemuroiden jälkeen mies pääsi asian ytimeen: hänen mielestään moderni kuoro oli Ranskan vallankumouksen lapsi, tasa-arvon ja massojen voiman ilmentymä. Kuorossa kaikki laittavat äänensä ja taitonsa yhteiseen käyttöön, sulautuvat yksilöistä massaksi, joka toimii kuin hyvin hiottu kone, joka kuvaa modernia porvarillista teollisuusyhteiskuntaa. Sen toiminnan keskeisiä kvaliteetteja ovat hillitty harmonia, järjestäytyneisyys ja kollektiivisuus. Sen tavoitteena on jalostaa niin kuorolaisia kuin kuulijoitakin, ja liittää heidät eurooppalaisen sivistyksen jatkumoon. Koko ilmiön synnyssä patriotismilla on iso rooli, eivätkä sen kaiut ole kaukana nykykuorolaulustakaan.

Kun sitten miettii miltä aikamme yhteiskunta näyttää, ei kestä kauan huomata, että kuorolaulun perusarvot tuntuvat sille vierailta. Yksilön oikeudet ovat jo kauan sitten korvanneet yhteisen yhteiskuntaprojektin; järjestäytyneen ykseyden tilalla on luova moninaisuus; kollektiivisen talkoohengen tilalla individualistinen hedonismi. Eurooppalainen sivistys taitaa jäädä BB- julkisuuden jalkoihin nuoremman sukupolven todellisuudessa, eikä patriotismiin, ainakaan sen positiivisissa muodoissa, juurikaan törmää nykymaailmassa urheilukilpailujen ulkopuolella. Miten ihmeessä kuorolaulu sitten pysyy hengissä?

Joku voisi vedota siihen, että kuorot ovat uudistuneet: ne laulavat yhä enemmän sellaistamusiikkia, joka edustaa musiikkitarjonnan valtavirtaa ja antavat yhä useammin myös kuoron solisteille mahdollisuuksia päästä esiin massan varjosta. Kuorot ovat myös astuneet hillityn porvarillisuuden varjosta liikkumalla, tanssimalla ja näyttelemällä. Joissain suhteissa ne ovat siis muuttuneet enemmän aikansa kuviksi. Kuitenkin myös niihin perinteisiin, tylsiin ja kurinalaista kollektiivisuutta korostaneisiin kuoroihin on riittänyt laulajia. Ja kun niille vielä jatkuvasti sävelletään uutta taidemusiikkia, jotain kestävää niidenkin olemuksessa täytyy olla.

Voisi ajatella, että kyseessä on vain korkeakulttuuri-tekijä: ainahan jostain löytyy niitä omituisia ihmisiä, jotka lukevat Dostojesvskia tai etsiytyvät paikkoihin, joista löytyy Caravaggion tauluja. Ei siis ihme, että jotkut sitten hakeutuvat paikkoihin, joissa lauletaan di Lassoa, Brahmsia tai Madetojaa. Varsinkin kun samalla saa tutustua loistavaan runouteen monelta vuosisadalta.

Minulla on kuitenkin teoria, jota alussa lainaamani etnologikin sivusi: harmonia. Minä en kuitenkaan ajattele aatteellista harmoniaa, vaan fyysistä, ääniaaltojen synnyttämää harmoniaa. Ainakin minulle kuorolaulun suurin tyydytys on se fyysinen kokemus, jonka puhtaat harmoniat tuottavat. Luulen, että moni muukin kokee samoin. Silloin kun kaikki on kohdallaan, yksilö ei vain luovuta minuuttaan ja ääntään kuorolle, hän sulautuu siihen. Kuorosta tulee yhtäkkiä organismi, jolla tuntuu olevan oma tahtonsa. Se seuraa musiikin virtaa ja vain on. Kyseessä on parhaimmillaan jonkinlainen antautuminen, ei niinkään tekeminen kuin oleminen.

Tuon tunteen saavuttaminen vaatii juuri sitä, mikä nykyään ei ole muotia: pitkäjänteistä puurtamista, sitoutumista yhteisiin tavoitteisiin ja halua olla pieni, mutta tärkeä osa suurta konetta. Palkkio on kuitenkin niin suuri, että niin kauan kuin riittää johtajia, joilla on visio noista ihmeiden hetkistä, perinteinenkin kuorolaulu pysyy hengissä. Ei siis muuta kuin leuka alas ja kohti uusia harmonioita!