12. syyskuuta 2011

12.9.2011/ Kari Turunen

Ajan henki ja harmonian ihme

Kuuntelin reilu vuosi sitten ruotsalaisen tutkijan esitelmää kuorolaulusta etnologin näkökulmasta. Pakollisten termimääritelmäkiemuroiden jälkeen mies pääsi asian ytimeen: hänen mielestään moderni kuoro oli Ranskan vallankumouksen lapsi, tasa-arvon ja massojen voiman ilmentymä. Kuorossa kaikki laittavat äänensä ja taitonsa yhteiseen käyttöön, sulautuvat yksilöistä massaksi, joka toimii kuin hyvin hiottu kone, joka kuvaa modernia porvarillista teollisuusyhteiskuntaa. Sen toiminnan keskeisiä kvaliteetteja ovat hillitty harmonia, järjestäytyneisyys ja kollektiivisuus. Sen tavoitteena on jalostaa niin kuorolaisia kuin kuulijoitakin, ja liittää heidät eurooppalaisen sivistyksen jatkumoon. Koko ilmiön synnyssä patriotismilla on iso rooli, eivätkä sen kaiut ole kaukana nykykuorolaulustakaan.

Kun sitten miettii miltä aikamme yhteiskunta näyttää, ei kestä kauan huomata, että kuorolaulun perusarvot tuntuvat sille vierailta. Yksilön oikeudet ovat jo kauan sitten korvanneet yhteisen yhteiskuntaprojektin; järjestäytyneen ykseyden tilalla on luova moninaisuus; kollektiivisen talkoohengen tilalla individualistinen hedonismi. Eurooppalainen sivistys taitaa jäädä BB- julkisuuden jalkoihin nuoremman sukupolven todellisuudessa, eikä patriotismiin, ainakaan sen positiivisissa muodoissa, juurikaan törmää nykymaailmassa urheilukilpailujen ulkopuolella. Miten ihmeessä kuorolaulu sitten pysyy hengissä?

Joku voisi vedota siihen, että kuorot ovat uudistuneet: ne laulavat yhä enemmän sellaistamusiikkia, joka edustaa musiikkitarjonnan valtavirtaa ja antavat yhä useammin myös kuoron solisteille mahdollisuuksia päästä esiin massan varjosta. Kuorot ovat myös astuneet hillityn porvarillisuuden varjosta liikkumalla, tanssimalla ja näyttelemällä. Joissain suhteissa ne ovat siis muuttuneet enemmän aikansa kuviksi. Kuitenkin myös niihin perinteisiin, tylsiin ja kurinalaista kollektiivisuutta korostaneisiin kuoroihin on riittänyt laulajia. Ja kun niille vielä jatkuvasti sävelletään uutta taidemusiikkia, jotain kestävää niidenkin olemuksessa täytyy olla.

Voisi ajatella, että kyseessä on vain korkeakulttuuri-tekijä: ainahan jostain löytyy niitä omituisia ihmisiä, jotka lukevat Dostojesvskia tai etsiytyvät paikkoihin, joista löytyy Caravaggion tauluja. Ei siis ihme, että jotkut sitten hakeutuvat paikkoihin, joissa lauletaan di Lassoa, Brahmsia tai Madetojaa. Varsinkin kun samalla saa tutustua loistavaan runouteen monelta vuosisadalta.

Minulla on kuitenkin teoria, jota alussa lainaamani etnologikin sivusi: harmonia. Minä en kuitenkaan ajattele aatteellista harmoniaa, vaan fyysistä, ääniaaltojen synnyttämää harmoniaa. Ainakin minulle kuorolaulun suurin tyydytys on se fyysinen kokemus, jonka puhtaat harmoniat tuottavat. Luulen, että moni muukin kokee samoin. Silloin kun kaikki on kohdallaan, yksilö ei vain luovuta minuuttaan ja ääntään kuorolle, hän sulautuu siihen. Kuorosta tulee yhtäkkiä organismi, jolla tuntuu olevan oma tahtonsa. Se seuraa musiikin virtaa ja vain on. Kyseessä on parhaimmillaan jonkinlainen antautuminen, ei niinkään tekeminen kuin oleminen.

Tuon tunteen saavuttaminen vaatii juuri sitä, mikä nykyään ei ole muotia: pitkäjänteistä puurtamista, sitoutumista yhteisiin tavoitteisiin ja halua olla pieni, mutta tärkeä osa suurta konetta. Palkkio on kuitenkin niin suuri, että niin kauan kuin riittää johtajia, joilla on visio noista ihmeiden hetkistä, perinteinenkin kuorolaulu pysyy hengissä. Ei siis muuta kuin leuka alas ja kohti uusia harmonioita!

0 kommenttia:

Lähetä kommentti

Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]

<< Etusivu