2.10.2011 Jussi Mattila: Urheilu ja kulttuuri käsi kädessä?

Sain viime viikolla autossa kotimatkalla vision uudesta kuorojen televisio-ohjelmaformaatista. Tässä kuorot ottaisivat reiluun urheilulliseen tapaan mittaa toisistaan samalla esiintymislavalla. Tietenkin pelin henkeen kuuluisi blokata vastustajan joukosta parhaat laulajat, panna omat asialle ja käydä runnomassa hieman, jotta hengitys ei kulkisi parhaalla mahdollisella tavalla. Sitten jos vastassa oleva kuoro oikein kunnolla onnistuu suorituksessaan – viimeistään tässä vaiheessa palaa jollain isolla altolla tai bassolla käämit, ja toisen kuoron soololaulajaa hutaistaan turpaan niin että laulut loppuivat sitten tänä päivänä siihen.

Viihdyttävää, eikö totta?

Tätä seurataan jääkiekossa viikko toisensa jälkeen, näitä paloja näytetään huippuhetkinä jääkiekon SM-liigassa.

Johtamani nuorisokuoro voitti pari vuotta taaksepäin YLE TV2:lla olleen kuoroaiheisen televisiosarjan Suomen Paras Kuoro sen ensimmäisellä tuotantokaudella. Rehellisesti täytyy sanoa, että hyöty ohjelmasta oli mieletön – ei suoranaisesti vaan välillisesti. Ihmiset alkoivat tiedostaa kuoron olemassaolon. Konserttisalit alkoivat täyttyä aivan uudella tavalla - myös klassinen kuoromusiikki on vetänyt - muutenkin kiinnostus lisääntyi. Joka paikkaan haluttiin esiintymään, ja eräs urheilutoimintaa pyörittävä organisaatiokin otti yhteyttä. Kun kuitenkin aloin puhua tyyliin ”mehän teemme molemmat nuorisotyötä, jos rakennettaisiin yhdessä nuoriin kohdistuva hyväntekeväisyysjuttu”, yhteydenpito laimeni. Kas kun hyväntekeväisyydellä ei yleensä hankita nappulaa bisneksen pyörittämiseen. Tapahtuman alkuun olisimme kelvanneet näyttäytymään, lisää väkeä vetämään, ei niin väliä sillä, kuuluuko laulu vai ei.

Viime aikoina olen yhä enemmän alkanut kyllästyä siihen, että kunnallisessa ja valtakunnallisessa päätöksenteossa niputetaan kulttuuria ja urheilua yhteen. Mitä yhteistä meillä on?

Eräs kuorolaiseni (18-vuotias tyttö) totesi taannoin olevansa niin kiitollinen takavuosien urheiluharrastuksesta, joka on taannut polvivammat vuosiksi eteenpäin ja varmistanut että luultavasti koskaan enää ei täysin voi nauttia mistään urheilusta. Toinen kertoi, kuinka hän junnujääkiekon otteluissa toimitsijana ollessaan kerran oli käynyt tarjoamassa talouspaperia erään isän suuhun – tämä kun ei lopettanut ystävällisiä ”taklaa se! Tapa se!” – ohjeitaan lapselle kaukalon reunalta. Televisiosta saamme seurata, kuinka urheilijat oksentelevat ja hoipertelevat tajuissaan pysymisen rajamailla maaliin MM-kisoissa. Kehoon pumpataan kaiken maailman mömmöt, jotta päästäisiin yhä parempiin tuloksiin. Urheilusta on tullut pelkkä iso bisnes – eikä pelkästään huipputasolla.

Joskus takavuosina kun kulttuuri ja urheilu laitettiin saman ministeriön ja monessa kunnassa saman toimialajohtajan alle, nähtiin ilmeisesti molempien ihmisen hyvinvointia parantava vaikutus. Tutkitusti pitkän ja onnellisen elämän salaisuus on syntyminen pieneen ruotsinkieliseen saaristokuntaan ja kuorolauluharrastus. Kuoronjohtajana olen huomannut, kuinka tämä työ pitää käsittämättömän virkeänä – ja myös fyysisesti hyvässä kunnossa.

Urheilusta hyvinvoinnin parantajana en ole enää ollenkaan varma. Vaikuttaa että ainoastaan ohjaamattomana – puhtaana kuntourheiluna tai hauskanpitona – urheilu enää on ihmiselle hyväksi.

Jussi Mattila