25. maaliskuuta 2012

25.3.2012 / Kari Turunen

Makaan kotisohvallani ja yritän kasata taas itseäni normaalielämään kolmen äärimmäisen intensiivisen Matteus-passio -päivän jälkeen. Aika turhalta se tosin tuntuu kun päässä pyörii rumpukuivaajan tapaan pätkiä musiikista ja muistikuvia kolmen tunnin konserttirupeaman varrelta.

Vaikka osaan varmasti analysoida kokemaani paljon paremmin jonkun päivän päästä, joitain ajatuksia alkaa jo hahmottua. Päällimmäisenä niistä on kokemus kohtuuttomasta itsekritiikistä. Muistan parhaiten jokaisen pienen hetken, joina koin olleeni epäselvä, keskittymiseni herpaantuneen tai tempojen olleen hieman liian hitaita tai nopeita. Haluaisin huutaa itselleni, että se kaikki on aivan samantekevää sen rinnalla, että 95% koko esityksestä onnistuin jopa oman raa’an itsekritiikkini mukaan aika hemmetin hyvin. Kuulijana olisin todennäköisesti hädin tuskin havainnut mitään noissa viidessä prosentissakaan.

Kuuluuko tällainen itsekritiikin kasvu keski-ikään? Taitoja on varmasti enemmän kuin aiemmin, mutta samalla kasvaa se, mitä vaatii itseltään. Erityisesti silloin kun joutuu oman mukavuusalueensa ulkopuolelle, epävarmuus omista kyvyistä on typerän suurta. Vaikka sen on oppinut hyvinkin konkreettisesti, että pahoihinkaan epäonnistumisiin ei kuole eikä se, mitä itse pitää riittämättömänä ei välttämättä ole muiden mielestä ollenkaan kehnoa, sitä ei vaan millään haluaisi kokea epäonnistuvansa.

Samalla tiedän – huudan taas pääni sisällä itselleni – että esiintymiseen kuuluu riski epäonnistumisesta. Siitähän se tässä ja nyt -henki esiintymisiin pitkälti tulee. Ja tiedän myös, että kasvuun tarvitaan epämukavuusalueita. Urheiluvalmennuksessa on mantra: ”If you always do what you have always done, you will always get what you have always got”. Sen pääajatus on tietenkin kehotus uudistua ja etsiytyä epävarmuusalueille jos aikoo kehittyä. Samalla se sisältää kuitenkin seireenilaulun, joka alkaa yhä vahvemmin vedota keski-ikäiseen: pysymällä tutussa ja turvallisessa saavutat varmimmin sellaisen lopputuloksen, jossa ei ole juuri moitittavaa.

Voi olla, että itsekritiikin kasvu liittyy myös sosiaalisen aseman muutokseen. Huomasin ehkä viitisen vuotta sitten, että muiden suhtautuminen minuun alkoi muuttua ja olin siirtymässä jonkinlaiseen mestari-asemaan (siis oppipoika–kisälli–mestari -jatkumolla), vaikka itse en ollenkaan kokenut olevani siihen erityisen valmis. Sisälläni olen edelleen ihan sama epävarma-varma etsijä, joka haluaa ihmetellä, kokeilla, epäonnistua ja välillä löytääkin, mutta huomaan myös itse katsovani itseäni hieman toisin, hieman armottomammin silmin.

Järjelläni ymmärrän oikein hyvin, että juuri tuota etsijää ja ihmettelijää sisälläni minun täytyy varjella niin ulkoa kuin sisältänikin tulevilta odotuksilta. Silläkin uhalla, että joudun sietämään itsekritiikkini teräviä hampaita – ja että joskus oikeasti epäonnistun. Paras siis vain hankkia köysitarpeita, että voi sitoa itsensä mastoon aina kun pysähtymiseen houkuttelevat seireenilaulut alkavat itsekriittisessä mielessäni vahvistua liiaksi.

18. maaliskuuta 2012

18.3.2012 / Timo Lehtovaara

Aloitanpa minäkin esittelyllä: päätyönäni olen musiikinopettajana Turussa, Puolalanmäen musiikkilukiossa ja Puolalan musiikkiluokilla, ja siinä sivussa johdan myös kahta aikuiskuoroa.
Kuoroja on yhteensä neljä, koulussa minulla on kahdeksannen musiikkiluokan kuoro, ja musiikkilukion kamarikuoro, lisäksi johdan koulun orkesteria. Ne "oikeat" kuorot ovat CCA-sinfoniakuoro, viralliselta nimeltään Chorus Cathedralis Aboensis, sekä Laulun Ystävät -mieskuoro.

Monipuolisuus on valttia tässä hommassa. Kuluneen viikon ohjelmaan on mahtunut yhteensä kymmenen kuoroharjoitusta (näistä pari oli stemmiksiä, ja kaksi viikonloppuharjoituksia), sekä tietysti orkesteriharjoitus. Ohjelmistossa on CCA:lla Beethovenin Missa Solemnis, LY:llä kevätkonserttia ja Tarton mieskuoropäiviä, kasiluokalla mm. Glee-musaa, Tehosekoitinta ja afrikkalaista, lukion kamarikuorolla Kirmo Lintisen Fitness-oopperaa, Hamiltonia ja Makaroffia, eli melkoisen laajalla skaalalla mennään. Vapaina hetkinä olen sovittanut kuumeisesti orkesterisäestystä Dingon Sinä ja minä -veisuun; siitä tulee kevätkonserttimme yhteislaulu.

Koulukuoromme eivät todellakaan laula pelkästään rytmimusiikkia. Mielestäni ohjelmistovalinnat kouluikäisille ovat äärettömän tärkeitä, niiden kautta joko muodostuu tai ei muodostu se motivaatio, jolla nämä laulajat saadaan jatkamaan kuoroharrastustaan myös aikuisiässä. Nuoret ovat yllättävän konservatiivisia, ja pitävät soivasta musiikista, jossa on jonkinlainen sanoma. Se voi olla ristiinnaulitseminen tai rakkaustarina, mitä vahvempi, sitä helpompi myydä nuorille. Ja juuri tätä ideoiden myymistä nuorisokuoron vetäminen usein on, nimittäin jos nuoret eivät motivoidu laulettavasta musiikista, se kuuluu (ja näkyy) lopputuloksessa hyvin selkeästi. Tai sitten nuoret äänestävät jaloillaan ja katoavat.
Olemme tehneet koulukuorojen ja -orkesterin kanssa mm. Sisaskia, Mendelssohnin Psalmeja, Cherubinia sekä Carmina Buranaa, tällä hetkellä tekeillä on osia César Franckin teoksesta Die Sieben Worte Jesu. (Tänä vuonna vain kaksi sanaa, ensi vuonna ehkä loputkin...) Tenoristemma määrää paljon teosten soveltumisesta koulukuorolle, jos tenorit joutuvat roikkumaan pitkiä aikoja yksiviivaisessa oktaavissa, ei se paljoa motivoi poikia jatkamaan lauluharrastusta. Esimerkiksi Franck on teoksessaan kirjoittanut tenorin hyvin inhimilliseen äänialaan kouluikäisiä ajatellen. Tietysti joskus on pakko käyttää alttoja apuna ja vahvistuksena.
Opettajanurani huippuhetkiä oli joitain vuosia sitten, kun eräs lukion abiturientti-poika kertoi, että hänen suurin toiveensa on päästä vielä uudestaan laulamaan Mozartin Requiemia (olimme tehneet siitä osia aikaisemmin). Ja hän oli tosissaan.

Nuorten kanssa kannattaa myös käyttää vaihtelevaa ohjelmistoa, rytmimusiikin tai jazzin makuiset välipalat tekevät hyvää myös laulullisesti, niissä kun usein on vaikeampia rytmejä ja harmonioita, kuin perusklassisessa ohjelmistossa. Modernia musiikkia klustereineen ja puhekuoroineen on yllättävän vaikea saada läpi nuorille; tosin poikkeuksiakin on. Klaus Stahmerin Süsser Tod (löytyy Chor Aktuell -kirjasta) on ollut hitti, siinä kun on vahva tarina: koppakuoriainen kiipeää hillopurkkiin, jää kiinni ja kuolee....

Täällä Turun musiikkiluokilla olemme ilmeisesti jossain määrin onnistuneet kuorolaisten kasvattamisessa; useissa paikkakunnan kuoroissa huomattava osa laulajia on koulumme kasvatteja. Emme siis ole ainakaan aiheuttaneet pahempia kuoroallergioita.... Kannattaa muuten joskus tutustua vaikkapa Mieskuoro Naskaleihin; kuoroon on lumipalloefektillä virrannut musiikkilukiosta valmistuneita nuoria miehiä. Se kuuluu myös saundissa.

Mitä tällä kaikella haluan sanoa?
Nuorisokuorojen johtajat! Tietokoneita ja harrastuksia täynnä olevassa nykymaailmassa Teidän käsissänne ovat kuorojen tulevat laulajat, ja siten koko Suomen kuorojen tulevaisuus! Vastuullista hommaa tämä kuoronjohtajan työ....

11. maaliskuuta 2012

11.3.2012 / Jouni Rissanen

Näin alkuun voisin esitellä itseni: työskentelen Tampereella poikakuoro Pirkanpoikien taiteellisena johtajana toista vuotta. Työnkuvani on jonkinlainen sekoitus musiikkikasvatusta, kuoronjohtajan työtä ja toiminnanjohtajan tehtäviä. Toivon voivani jakaa ajatuksia ja kokemuksia teille kollegoille nykypäivän poikakuoromaailmasta, josta varmasti löytyy yhtymäkohtia kaikkeen musisointiin.

Viime torstaina päätin kokeilla poikakuoron kanssa ”hiljaista harjoitusta”.
Taustalla oli muutama meluisa harjoitus, joissa työrauha oli päässyt mielestäni häiriintymään liikaa. Halusinkin nyt suunnata huomion kuorolaisten ja kuoronjohtajan väliseen äänettömään viestintään. Saavuin paikalle sanomatta mitään, vedin äänenavauksen minimikommenteilla ja lopulta selitin kuorolle, mistä on kyse. Eräs poika kun ehti jo epäillä, että joku oli kuollut.
Harjoitus onnistui hyvin ja jälkeenpäin mietin, mikä mahdollisti sen onnistumisen. Koin, että kyse oli omasta määrätietoisuudestani, tahdostani.

Meitä monia on lapsena kasvatettu vaatimattomuuteen ja tyytyväisyyteen. Oman tahdon määrätietoinen ilmaiseminen yhdistetään helposti itsekkyyteen ja hemmoteltuun luonteeseen, ja kukapa sellaisena tyyppinä haluaisi profiloitua! Kuoronjohtajan työ on kuitenkin juuri tätä: vaativa johtaja on usein se tehokkain, motivoivin ja menestynein. Pitkäjänteisessä ja kauas suuntaavassa kuorotyöskentelyssä tahdon kohteena eivät ole vain musiikilliset elementit, vaan koko kuoron toimintatapa heijastelee johtajan tahtotilaa. Orkesterinjohtajista tämä näkyy joskus huvittavalla tavalla: raivostunut kapellimestari saattaakin muistuttaa lasta, jolta on viety tikkari suusta.

Vaatimustaso tulee kuitenkin asettaa laulajiston mukaan, ja esimerkiksi lapsikuoronjohtajan olisi hyvä tarkastella ryhmätilannetta myös pedagogiselta kannalta. Lisäksi on muistettava, että vaatimuksia täytyy seurata kiitos ja kehu. Kun työtä tehdään yhdessä, sen hedelmistä pitää myös iloita yhdessä.

Opiskelijakollegoita seuratessa oivalsin, kuinka kuorolaisena motivaatio musiikin tekemiseen lähtee johtajan omasta motivaatiosta ja tahdosta toteuttaa kokemaansa musiikillista visiota. Vaikka lyönti olisi kuinka selkeä tai ohjeet ”oikeita”, ilman suurta tahtoa kokonaisuudesta jää aina puuttumaan jotain. Leif Segerstam puhuu ”nyt” –hetkestä: motivaatiosta ja energiasta, joka soittohetkellä välittyy muusikolta toiselle. Johtajan on siis päätettävä ”miksi se, joka soi, soi silloin kun se soi ja niin kuin se soi.”
Ilman tahtoa musiikin taika pelkistyy harmaaksi suoritukseksi.

4. maaliskuuta 2012

4.3.2012/ Ilona Korhonen

Koska en liene kovinkaan tuttu kuoroväelle tai ainakin bloggaajakaartissa uusi, kerron ensin jotain.

Olen vastikään luopunut kuoronjohtajan töistä yli 15 vuotta kuoroja johdettuani. Mukaan on mahtunut työpaikkakuoroja, viihdekuoroja ja viimeiseksi oikein hyvätasoinen kamarikuoro. Sen yhden ammattilaisista koostuvan kuoron johtamista en ole lopettanut, mutta se pelaakin melko erilaisilla säännöillä kuin harrastajakuoro: treenit pidetään silloin kun tarvitaan, kaikki osaavat juttunsa valmiiksi ja työ tehdään muutenkin ammattilaisten tapaan. Olen seurannut Suomen kuoroelämää tiiviisti ja innokkaasti kaikki nämä vuodet koluten niin Sulasolin kuin Viihdekuoroliitonkin tapahtumat. Sekakuorolaulu on emeritusprofessori Laitisen sanoja lainaten ensirakkauteni. Iloni ja työni. Ihania vuosia!

Pääasiassa toimin ihan eri genrellä: opetan ja muutaman kuukauden vielä jatko-opiskelen Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osastolla - siellä, missä median mukaan on nyt kuumin pössis ja missä hautuvat tulevaisuuden ilmiöt. Kansanmusiikin yliopistokoulutus poikkeaa merkittävästi muiden aineryhmien opetuksesta; siellä revitäään, raastetaan, heittäydytään, syöksytään ja räjäytetään, mutta myös tiivistetään ja silitetään. Käydään jokaisen tunteen ja jokaisen inhimillisen vänkyrän lävitse.

Katson siis tätä kotimaan kuorokenttää toisella silmällä ruohonjuuritasolta, toisella korkealta Siban tornin 7. kerroksesta.

Viime vuosina olen kilpaillut työelämän kanssa laulajieni vapaa-ajasta: sitä kun ei enää riitä säännöilliseen harrastukseen, kun työt ovat niin hallitsevia. Olen kamppaillut mieslaulajista paikallisen jalkapalloseuran ja nappulaliigan vanhempaintoimikunnan kanssa. Olen tarjonnut niin keppiä kuin porkkanaakin, jopa alkoholitarjoilua. Pääkaupunkiseudulla houkuttelevuus on vaikea saavuttaa.

Käytännön ongelmat ovat kuitenkin pientä siihen nähden, mitä henkilökohtaisia ristiriitoja koen kuorokentällä toimiessani omassa kaksoisagentin roolissani. En oikein ymmärrä.

Kuorot ja kuoronjohtajat haluavat pysyvyyttä ja jatkuvuutta, jonkinlaista pitkäjänteisyyttä. Hyvin ymmärrettävää, eihän tuloksia muuten synny! Mutta se, mitä en oikein ymmärrä on se, että tämä pysyvyys ja jatkuvuus halutaan saavuttaa pysähtyneisyydellä. Sillä, että lauletaan poliittisesti korrektia ohjelmistoa, sellaista sopivaa ja normaalia, tavallista, puritaanista. Uuden kokeileminen on varovaista: seistäänkin lavalla eri asetelmassa, kokeillaan hiukan kuoroliikuntaa, naksutellaan sormia, katsotaankin johtajan sijaan yleisöä ja otetaan mukaan vähän jatsahtavaa tai kansanmusiikillista ohjelmistoa. Ihanaa, että kokeillaan! Ihanaa!

Mutta se, mitä mitä haluaisin kokea on kuoromusiikin avantgarde. Todellinen pioneerimodernismi. Jotain, jota muut genret eivät olisi kokeilleet jo 50-luvulla. Jotain, joka ei ole kotoisin poliittisesti korrektista pilttuusta. Kokeiluja. Huutoja ja kuiskauksia. Rakkautta ja anarkiaa.

Nyt kuulen, kuinka kuorossa huudatte: "Mutta tämä ihana vuosisatainen kuorolauluperinne ja se ihana musiikki!" Kyllä. Minäkin rakastan sitä. Mutta haluan myös kuulla muuta. Siis paino sanalla myös. En halua kuoromusiikkia terminaalivaiheeseen, niinkuin toinen bloggaaja tässä blogissa aiemmin maalaili. Ja sitten huudatte: "Mutta onhan meillä Mäntsi, Kähärä, Makaroff ja Turkka! Kuorosota!" On meillä. Mutta niin korrektissa, yleisesti hyväksytyssä lokerossaan. Luovuus, hulluus, kokeilu ja satasta ladon seinään hurjastelu ovat aina olleet taiteen eteenpäin vievä voima. Kuulen taas, kuinka mutisette: "Niin, mutta ei ne ilmiöt kestä, vain hyvä kuoromusiikki kestää". Totta. Ilmiöt eivät kestä. Pienistä pulpahduksista muodostuu kuitenkin pöhisevä kattila, josta syöksyvät kuumat pisarat yllyttävät toisiaan aina vain hurjempiin syöksyihin.

Mistä saataisiin kipeää ja kepeää pähkähulluutta kuoronjohtajiin? Mistä uutta pöhinää pönttöön? Koska saataisiin mediassa lukea siitä, kuinka kuoronjohtajakoulutuksessa on nyt kuumin pössis ja että siellä haudotaan tulevaisuuden ilmiöt?

* * * * *

J.K.

Edellisessä Tampereen Sävelen katselmuksessa kuoroni esitti muuten korostetun korrektin sävellykseni, jossa oli tekstisisällöllistä kritiikkiä kuorogenreä kohtaan. Myöhemmin konserttisalin aulassa eräs tuomariston (lue: Suomen kuorokerman) jäsen tuli sanomaan minulle, että sen esittäminen oli suuri riski tämänkaltaisissa karkeloissa.

Ihmettelen. Eikö kuoroväki ole valmis vastaanottamaan kannanottoja? Eikö kritiikkiä? Omassa muusikon työssäni arvostelun vastaanottaminen on jokapäiväistä ja kehityksen tae.

* * * * *

Keskustelu on nyt avattu.