11.3.2012 / Jouni Rissanen

Näin alkuun voisin esitellä itseni: työskentelen Tampereella poikakuoro Pirkanpoikien taiteellisena johtajana toista vuotta. Työnkuvani on jonkinlainen sekoitus musiikkikasvatusta, kuoronjohtajan työtä ja toiminnanjohtajan tehtäviä. Toivon voivani jakaa ajatuksia ja kokemuksia teille kollegoille nykypäivän poikakuoromaailmasta, josta varmasti löytyy yhtymäkohtia kaikkeen musisointiin.

Viime torstaina päätin kokeilla poikakuoron kanssa ”hiljaista harjoitusta”.
Taustalla oli muutama meluisa harjoitus, joissa työrauha oli päässyt mielestäni häiriintymään liikaa. Halusinkin nyt suunnata huomion kuorolaisten ja kuoronjohtajan väliseen äänettömään viestintään. Saavuin paikalle sanomatta mitään, vedin äänenavauksen minimikommenteilla ja lopulta selitin kuorolle, mistä on kyse. Eräs poika kun ehti jo epäillä, että joku oli kuollut.
Harjoitus onnistui hyvin ja jälkeenpäin mietin, mikä mahdollisti sen onnistumisen. Koin, että kyse oli omasta määrätietoisuudestani, tahdostani.

Meitä monia on lapsena kasvatettu vaatimattomuuteen ja tyytyväisyyteen. Oman tahdon määrätietoinen ilmaiseminen yhdistetään helposti itsekkyyteen ja hemmoteltuun luonteeseen, ja kukapa sellaisena tyyppinä haluaisi profiloitua! Kuoronjohtajan työ on kuitenkin juuri tätä: vaativa johtaja on usein se tehokkain, motivoivin ja menestynein. Pitkäjänteisessä ja kauas suuntaavassa kuorotyöskentelyssä tahdon kohteena eivät ole vain musiikilliset elementit, vaan koko kuoron toimintatapa heijastelee johtajan tahtotilaa. Orkesterinjohtajista tämä näkyy joskus huvittavalla tavalla: raivostunut kapellimestari saattaakin muistuttaa lasta, jolta on viety tikkari suusta.

Vaatimustaso tulee kuitenkin asettaa laulajiston mukaan, ja esimerkiksi lapsikuoronjohtajan olisi hyvä tarkastella ryhmätilannetta myös pedagogiselta kannalta. Lisäksi on muistettava, että vaatimuksia täytyy seurata kiitos ja kehu. Kun työtä tehdään yhdessä, sen hedelmistä pitää myös iloita yhdessä.

Opiskelijakollegoita seuratessa oivalsin, kuinka kuorolaisena motivaatio musiikin tekemiseen lähtee johtajan omasta motivaatiosta ja tahdosta toteuttaa kokemaansa musiikillista visiota. Vaikka lyönti olisi kuinka selkeä tai ohjeet ”oikeita”, ilman suurta tahtoa kokonaisuudesta jää aina puuttumaan jotain. Leif Segerstam puhuu ”nyt” –hetkestä: motivaatiosta ja energiasta, joka soittohetkellä välittyy muusikolta toiselle. Johtajan on siis päätettävä ”miksi se, joka soi, soi silloin kun se soi ja niin kuin se soi.”
Ilman tahtoa musiikin taika pelkistyy harmaaksi suoritukseksi.