22.4.2012 / Sakari Ylivuori

Viimeisenä uutena bloggarina taidan minäkin aloittaa esittelemällä itseni. Valmistuin SibAlta vuonna 2006 ja työskentelen nykyään Sibelius-tutkimuksen parissa. Tammikuussa 2008 alkanut tutkimus- ja toimitustyöni Sibeliuksen säestyksettömien sekakuoroteosten parissa on loppusuoralla ja työn tuloksena pullahtaa kriittinen – eli tieteelliseen tutkimukseen perustuva – editio painokoneesta vielä tämän vuoden aikana. Editio on osa Sibeliuksen teosten kokonaisjulkaisuhanketta (http://www.kansalliskirjasto.fi/kulttuuritoiminta/sibelius.html). Samanaikaisesti olen kirjoittanut aiheesta myös väitöskirjaa. Tutkijan työni vastapainona (ja myös sen edellytyksenä) laulan useassa ammatti- ja amatöörikuorossa sekä johdan kahta helsinkiläistä opiskelijasekakuoroa. Ajattelin kuitenkin tulevissa puheenvuoroissani kirjoittaa kuoromusiikista tekstuaalitieteisiin erikoistuneen muusikon/tutkijan näkökulmasta.

Olen tutkimuksessani käynyt läpi kaikki Sibeliuksen sekakuoroteosten säilyneet lähteet. Näitä ovat erilaiset luonnokset, puhtaaksikirjoitukset, oikovedokset sekä Sibeliuksen elinaikana ja kuoleman jälkeen julkaistut editiot. Oma lähdearvonsa on myös kirjeenvaihdolla (erityisesti kirjeenvaihdolla kustantajien ja kuoronjohtajien kanssa), päiväkirjalla ja lehtiarvosteluilla. Lähteistä on syntynyt kiinnostava kuva siitä, miten kuoroteokset ovat muotoutuneet luonnoksista valmiiksi teoksiksi. Kiinnostavaa on ollut havaita, miten paljon teokset ovat jatkaneet muuntumistaan julkaisun jälkeen – vieläpä Sibeliuksen kuolemankin jälkeen.

Jotkin nuottikuvan yksityiskohdat ovat perua kustannusprosessin aikana syntyneistä väärinkäsityksistä. Tällainen löytyy mm. teoksesta Män från slätten och havet (Op. 65a). Teoksen loppupuolella tekstuuriin tulee yhtäkkiä mukaan puolinuotteja, joiden päällä on staccato-pisteet. Nämä pisteet ovat aina olleet minusta tosi kummallisia, enkä ole oikein tiennyt, miten niihin tulisi suhtautua. Asia selkeni huomattavasti, kun kävin läpi Sibeliuksen käsikirjoituksen, jonka pohjalta ensipainos on tehty. Sibelius ei kirjoittanut musiikkia suoraan mustekynällä vaan hahmotteli puhtaaksikirjoituksen ensin lyijykynällä ja vahvisti kirjoituksen sitten musteella. Vaikka Sibelius on pyyhkinyt lyijykynämerkinnät musteen kuivumisen jälkeen pois, on osa lyijykynän tekemistä painaumista silti näkyvillä – ja osa niistä näyttää huomattavan paljon staccato-pisteiltä.

Toisin sanoen Sibelius ei ole tarkoittanut jaksoon staccato-pisteitä, vaan ensipainoksen nuottikuvan rakentanut latoja on tulkinnut lyijykynäpainaumat staccatoina. Tätä ensipainosta on sittemmin käytetty monien myöhempien editioiden pohjana ja staccatot ovat näkyvillä ainakin kahdessa myöhemmässä editiossa. Ensimmäinen (ja muistaakseni toistaiseksi ainoa) editio, jossa näitä kummallisia staccato-pisteitä ei ole, on Fazerin editio vuodelta 1965, joka onneksi taitaa olla nykyään teoksesta yleisimmin käytetty editio. Myöskään tulevassa editiossani ei näitä pisteitä ole.

Muuten, vaikka tämä virhe on kyseisessä Fazerin editiossa korjattu, siitä löytyy toinen painovirhe, joka on päätynyt useisiin konserttiesityksiin ja jopa levytyksiin: tahdissa 45 pitäisi viidennellä neljäsosalla sopraanoiden laulaa konsonoivan e:n sijaan ihanan kirpeä f.

Erilaiset painovirheet ja niiden syntymekanismit sekä kysymys siitä, millä perustein jokin kohta ylipäänsä voidaan määritellä painovirheeksi, muodostavat hyvin monisyisen mutta kiehtovan ongelmakentän. Palaillen aiheeseen seuraavassa tekstissäni.

Sakari Ylivuori

PS Mikäli teillä on Sibeliuksen kuoroteosten nuottitekstiin liittyviä kysymyksiä, älkää epäröikö ottaa yhteyttä etunimi[piste]sukunimi[ÄT]helsinki[piste]fi.